The Project Gutenberg eBook of Hiihtokilpailu, by Juudas Puustinen

Leikillinen kertomus niistä suurista "koko maan käsittävistä", jotka aikoinaan toimeenpani Pihkasalmen hiihtoseura

SISÄLLYS:

   I. Sytyttävä ajatus.
  II. Elämänmuutos Hepomäessä.
III. Matkataanpa sitten kaupunkiin.
  IV. Osaa se Heikki esiintyä.
   V. Kirjoitusherrain edessä.
  VI. Val-mis-tu-ka-aaa!
VII. Rivit harvenevat.
VIII. Kahden käden, Antti!
  IX. Mieleenpainuvat lopettajaiset.

I. SYTYTTÄVÄ AJATUS

Maisteri Pekka Teräs ei aika-ajoin ollut oloonsa ja elämäänsä tyytyväinen.

Mutta se ei johtunut ahtaista kengistä, ei epämukavista housuista eikä liian hitaasta viiksien kasvusta taikka muista senkaltaisista nuorenmiehen yleisistä elämänkoettelemuksista, vaan siitä, että olo Pihkasalmen pienoisessa maaseutukaupungissa, jonka lyseoon hän oli tullut syksyllä voimistelun ja kaunokirjoituksen opettajaksi, oli hänen toimintahaluiselle luonteelleen niin yksitoikkoista ja ikävää…

Aamupäivät kyllä kuluivat koulussa poikien kanssa myllertäessä, mutta illat — nuo pimeät ja pitkät syysillat,…

Eipä silti, etteivät pihkasalmelaiset olisi parastaan koettaneet saadakseen maisterin jo tulemastaan paikkakunnalla viihtymään — olihan maisteri miesten mielestä reipas ja riehakas kansalaisen alku, ja naisista hänellä taas oli niin »hirveän kauniit, siniset silmät» ja niin »hirveän kihara tukka», että…

Heti tultuaan olikin maisteri hommattu jäseneksi »Suomalaiseen Seuraan», ja sen toimeenpanemissa illatsuissa hän oli käynyt. Tähän lisäksi hän oli ollut parin virkaveljensä rouvan nimipäivillä, juonut teetä ja kahvia, pelannut dominoa, ratkaissut kiperiä kuva-arvoituksia ja särpimeksi kuunnellut otteita useimmiten hänelle tuntemattomien ihmisten elämänvaiheista.

Tällaisille puuhille Teräs kyllä osasi arvonsa antaa, mutta sittenkin hän kaipasi jotakin… jotakin reippaampaa ja rasakkaampaa…

Niin juuri, jotain sellaista, mihin voisi tarttua kiinni kaksin kourin, hätistää hartiavoimalla, että syvät jäljet jäisivät, viestit kauas vierisivät…

Tätä hän juuri iltakaudet mietti, suunnitteli ja sommitteli, kunnes vihdoinkin löysi sen mitä oli etsinyt — löysi aatteen, jota kelpasi ryhtyä ajamaan ja toteuttamaan.

Noustessaan eräänä marraskuun aamuna vuoteeltaan ja silmätessään akkunasta näki hän kadun ja läheisten talojen katot valkoisen verhon peitossa.

— Lunta, totisesti ihan oikeata lunta! — huudahti Pekka Teräs hämillään, ja hänen mielensä herahti niin kummallisen hyväksi. — Olisipa tuota edes niin paljon, että pääsisi hiihtelemään; tosiaan, liukumaan sivakoilla suksilla pitkin hankia. Se olisi jotain, mikä huvittaisi, ja luulisi sen muitakin huvittavan ja —

Jo samana päivänä hän otti hiihtoseuran perustamisen puheeksi lyseon opettajahuoneessa muutamalla välitunnilla. Mutta ylen kylmästi virkatoverit ottivat vastaan Teräksen esityksen. Ainoa, jossa tuuma näytti herättävän jotain harrastusta, oli tohtori Oksankolo, jonka selkää rupesi yhtäkkiä niin vilustamaan, että piti mennä uunin eteen sitä paahtelemaan.

Mutta terhakka Teräs ei ollut suotta syntynyt Pohjanmaalla ja perinyt esi-isiltään sitkeätä sisua. Hän piti aatettaan pitkin talvensuuta lakkaamatta vireillä: otti asian puheeksi »Suomalaisen Sivistysseuran» keskustelukokouksissa, jutteli aatteestaan vieraisilla, poikkesipa joskus Seurahuoneellakin, vanhempien herrojen jokailtaisessa istuntopaikassa, vaikka hänen urheilijaluonteelleen olivatkin tuollaiset viihdytyksen tyyssijat vastenmielisiä.

Ja hänen ponnistuksensa kehittyivätkin hedelmälle. Muutamana lauantai-iltana edellä joulun oli Seurahuoneen kulmasaliin — pihkasalmelaisten tavalliseen kokouspaikkaan — keräytynyt joukko asiaaharrastavia kansalaisia keskustelemaan ja tarkemmin päättämään, mihin toimenpiteisiin olisi ryhdyttävä, että saataisiin hiihtourheilu paikkakunnalla elpymään ja kehittymään.

Kokouksen avasi Teräs mainiten, miten surkealla kannalla oli Pihkasalmessa kaikkein kansallisin urheilumme, hiihto. Ainoat, jotka sitä vähin harrastivat, olivat alamittaiset pojat. Aikuisia ei ihmeekseenkään nähnyt suksimassa. Kaikkein surettavinta oli Teräksestä kuitenkin se, että n.s. sivistyneet, joiden juuri pitäisi kulkea kaikkien hyvien asioiden etunenässä, näyttivät suorastaan kuin kammoavan hiihtämistä. Naisia ei sanonut Teräs uskaltavansa paljoa kurikoida, sillä säätyläisnaisten yhteiskunnallisista tehtävistä oli Pihkasalmessa määräävinä vielä semmoiset nukkekaappiohjeet, että pelkäsi tulevansa tullin taakse riepoitetuksi, jos rohkeni hiihtoasiassa naisia muuhun velvoittaa kuin aatteelliseen asian harrastukseen.

Vielä kosketteli Teräs niitä epämääräisiä vehkeitä, joita oli nähnyt Pihkasalmessa käytettävän hiihtovälineinä. Joitakin kajaanilaisia »päreitä» lukuunottamatta sanoi Teräs niiden ökäleiden, joita hän oli nähnyt Pihkasalmen poikasten kärsivällisesti laahaavan kolvissaan, tuskin paljoa eriävän kohtalaisen pitkistä riihihaloista. Sauvoina taas melkein poikkeuksetta käytettiin luudanvarsia tai uuninluutima-seipäitä ja — kai säästäväisyyssyistä — kukin hiihtäjä yhtä kerrallaan.

Tähän tapaan jutteli Teräs, ja vaikka puhe paikka-paikoin ei kuulijoiden itserakkautta kutkuttanutkaan, tunnustettiin, että maisteri oli tuonut julki »suoria sanoja suorassa kysymyksessä».

Esitetyn asian johdosta tuotiin ilmi mielipiteitä hyvinkin runsaasti.
Poikkeuksetta oltiin kuitenkin sillä kannalla, että hiihtourheilu oli
Pihkasalmessa saatava vallan uuteen uskoon, ja että se ei kohenisi,
ellei asiaa ryhtyisi ajamaan vakituinen hiihtoseura.

Niin perustettiin sitten »Pihkasalmen Hiihtoseura». Teräksen laatima sääntöehdotus käytiin pykälä pykälältä läpi ja hyväksyttiin. Yhteen menoon valittiin myös johtokunta ja muut seuran virkailijat sekä ryhdyttiin harkitsemaan lähemmin seuran talvista ohjelmaa.

Sitä käsitellessä montakin toimintamuotoa esitettiin. Postineiti Vaaramo piti asiaan kuuluvana, että joka sunnuntai tehtäisiin hiihtoretkiä maaseudulle, laskettaisiin mäkeä, syötäisiin kalakukkoa ja piimää ja taas palattaisiin — joskin väsyneinä, mutta mielin virkistynein — kotiin.

Parturi Lindh katsoi puolestaan välttämättömäksi, että seura panisi toimeen laskiaistiistaina komeat naamiohuvit.

Opettaja Heikkilä ei tahtonut vastustaa edellisiäkään ehdotuksia, mutta halusi puolestaan, että seura jo alusta aikain kohottaisi ihanteensa kauas ja korkealle.

— Siksi meidän ei tule huolehtia vain omasta hyvästämme, — sanoi Heikkilä lopuksi, — vaan ennen kaikkea suunnata katseemme kansan pohjakerroksiin ja toimia siten, että seuran työstä säteilisi valistavaa valoa ja sydäntä sulattavaa lämpöä kansanlapsiinkin. Lasken siis vasta perustetun seuran sydämelle sen tärkeän seikan, että talven kuluessa älköön unohdettako panna toimeen Pihkasalmen poikien kesken hiihto- ja mäenlaskukilpailuja, joissa palkintoina jaetaan tuppipuukkoja, housunkannattimia ja muuta sellaista.

Pihkasalmessa oli tapana harkita kaikkia asioita hyvin perusteellisesti sekä periaatteen että käytännön kannalta. Siksi nyt tehtyjä ehdotuksia »ymmärrettiin», »valaistiin» ja »käsitettiin», vaikka tuotiin julki epäilyksiäkin. Pahin epäilijä oli kaupanhoitaja Uskela, jolla oli vanhoja kalavelkoja neiti Vaaramolle ja opettaja Heikkilälle. Uskelan oli kuitenkin huonosti harkittua ruveta tässä tilaisuudessa niitä kuittailemaan, — puolittain kuin kevytmielisellä tavalla »valaisemaan» neiti Vaaramon kalakukon- ja piimänsyöntiä sekä opettaja Heikkilän tuppipuukkoja ja housunkannattimia. Hän sai aikaan myrskyn, jossa kalakukkojen, piimän ja housunkannattimien seassa alkoi pyöriä yhdessä mylläkässä »palokunta-aatteet», »nakkipeli», »viittateiden tarpeellisuus suurilla selillä» j.n.e.

Kun kokouksen meno alkoi vallan arveluttavassa määrässä laajeta ja laajeta, naputteli Teräs, joka toimi puheenjohtajana, kynällä pöytään sanoen pidättäneensä itselleen puheenvuoron.

— Hyvät naiset ja herrat! Myönnän, että niin hiihtoretkillä kalakukkoineen kuin poikasten mäenlaskukilpailuilla tuppipuukkoineen ja housunkannattimineen on elimellistä yhteyttä sen aatteen kanssa, jolle vastaperustetun hiihtoseuramme toiminta rakentuu. Mutta jos me tahdomme saada seuran toiminnan jo alussa hyvään vauhtiin, pitää meidän tehdä heti voimakas tempaus, tempaus, joka tunkee luihin ja ytimiin, tempaus, jolla on kantavuutta yli pikkuisten nikarrusten, ja lisäksi tempaus, joka voimakkaimmin ja paraiten seuran tarkoitusta palvelee ja edistää. Ja mikään ei minusta iske niin suoraan asian ytimeen kuin se, että seura panee toimeen suuret, koko maata käsittävät hiihto- ja mäenlaskukilpailut sekä ohessa suksinäyttelyn. Silloin me saamme paikkakunnallisten, suksien nimellä käypien kapustain asemasta nähdä oikeita hiihtovälineitä, ja silloin me myös saamme vieraiksemme miehiä, jotka opettavat meitä hiihtämään.

Teräksen »suuri, koko maata käsittävä» ehdotus vaikutti kuulijoihin varsin sytyttävästi. Kauppias Oksanen rohkeni kuitenkin tuoda julki epäilyksiä, asian aineellista puolta silmällä pitäen, ja häntä kannatti, kuten tavallisesti, valokuvaaja Vekara, joka oli Oksaselle tuhannen markan velassa.

Mutta nyt tulistui vuorostaan Teräs. Hän kimmahti ylös, tempasi tuolin eteensä, varmistautuen kaksin kourin sen selkämystään, virnautti pari kertaa voimakasta leukaansa ja alkoi puhua asiasta, jonka vakuutti olevan peräti lähellä hänen sydäntään.

— Aineellisille näkökohdille on tosin arvonsa annettava, olipahan asia mikä hyvänsä kysymyksessä, — alotti Teräs. — Mutta silloin, kun on edessämme isänmaallinen viljelystyö, ei alueellisuus saa vaikuttaa asiaan ratkaisevasti. Urheilun merkitystä yleensä ja hiihdon erikseen kansamme kasvatus- ja kehityskeinona monikin voi epäillä, mutta muistelkaamme esim. jaloa Kreikan kansaa…

Näin alkoi Teräs suomia äskeisiä epäilijöitä. Mutta hän ei tyytynyt siihen, että kaivatutti kreikkalaisilla maan Oksasen ja Vekaran jalkojen alta, ei, vaan hän kärventeli näitä vielä Isonvihan liekeissä, palellutti pakkastalvilla, valeli vesikesillä ja peräkaneetiksi pieksätytti vielä suurmiehillämmekin. Ja saunoituksen jälkeen kiertyi Teräs taas »koko maata käsittävien» suureen merkitykseen Pihkasalmen kaupungille ja sen ympäristölle.

Puhuessaan oli Teräs tuohtunut tuohtumistaan ja ääni kovennut samassa suhteessa. Puhe tekikin mahtavan vaikutuksen. Käsiä läiskytettiin ja »hyvä»-huutoja kajahteli.

Viereisestä tarjoiluhuoneesta oli Teräksen puhuessa tullut parvi vanhempia herrasmiehiä saliin. Niissä myös sana teki tehtävänsä. Voimakkaimmin kuitenkin kapteeni Karstenissa, sillä puheen ja neljän iltatuutingin aukaisemasta rakopaikasta purskahti hänessä isänmaallisuus ulos niin voimakkaasti, että hän asteli puheenjohtajan luo paiskaten kaksikymmenmarkkasen pöytään »vaatimattomaksi pohjaksi suurenmoisessa isänmaallisessa edesottamisessa».

Riehakkaan kapteenin uhrautuva esimerkki tarttui muihinkin, ja tuotapikaa oli pöydälle karttunut 73 mk. 35 p.

Ja kun kerran isänmaallinen rovio oli liekkiin leimahtanut, suureni se suurenemistaan. Itse kukin läsnäolevista lupasi jollakin tavalla tukea »koko maata käsittäviä»: puolikymmentä Pihkasalmen kaunotarta vannoi ei ennen lepäävänsä, kuin tarvittavat varat olivat kerätyt; viskaali Patama takasi, että juhlien aikana vallitsisi kaupungissa ennen kuulumaton järjestys, sillä neljän vakinaisen poliisin lisäksi uhkasi hän vielä ottaa neljä ylimääräistä; kapteeni Karsten tarjoutui järjestämään hiihtäjien rivin lähtöviivalle sotilaallisen suoraksi; parturi Lindh lupasi laatia kilpailujen lopettajaisiltamaan kuvaelman sellaisen, ettei iki maailmassa ollut kuultu eikä nähty; »Joukahaisen» toimittaja Yltiöpää sanoi taas heti ensi numerossa julkaisevansa »koko maata käsittävistä» artikkelin korpusvälikkeillä ja sitten pitkin aikaa pitävänsä asiata vireillä niin kuumasti kuin kärsii.

Näin perustettiin Pihkasalmen hiihtoseura, ja näin päätettiin yleisen isänmaallisen mielialan vallitessa panna toimeen talven kuluessa »koko maata käsittävät hiihto- ja mäenlaskukilpailut».

Kokouksen päätyttyä eivät herrat, paitsi joitakuita aivan nuorimpia, kuitenkaan malttaneet lähteä kotiinsa. Pihkasalmessa oli näet siihen aikaan vakaa usko, että kaikki jaloimmat yhteishankkeet piti päättää perinpohjaisella »istunnolla», — muutoin ne eivät lähtisi luistamaan, niillä ei olisi onnea eikä menestystä.

Niinpä sitten muodostuikin »koko maata käsittävien» loppusiunauksesta jymy, jonka ei suinkaan tarvinnut samantapaisia edeltäjiänsä hävetä, sillä viimeiset herroista sukeutuivat vasta maanantaiaamuna Seurahuoneelta lähtemään.

Tällaisesta edustavien miestensä hupailemisesta oli kuitenkin Pihkasalmen yhteiskunnalle tavallaan kuin hyötyä. Niinpä viskaalikin päästellessään maanantaina putkasta sinne sunnuntain seudussa eksyneitä rahvaan miehiä piti erheellisille tavallista sisältörikkaampia nuhde- ja parannussaarnoja, ja raastuvassa pormestari sakottaa ropsautteli myös tavallista rotevammin.

Pari päivää kokouksen jälkeen tiesivät kaikki pihkasalmelaiset, yksinpä vaivaistalon vakituiset asukkaatkin, mitä Seurahuoneella oli päätetty niin hiihtoseurasta yleensä kuin »koko maata käsittävistä» erikseen. Toimittaja Yltiöpää piti myös puheensa. »Joukahaisessa» oli »koko maata käsittävistä» leimuava artikkeli, jossa pihkasalmelaisille perinpohjin selostettiin hankkeen suurenmoisuus. Toimittaja Yltiöpäällä oli tapana parempiin kirjoituksiin panna kuin loppuheilaukseksi muutamia runosäkeitä. »Koko maata käsittävät» hän päätti säeparilla:

Teräksen ennustukset voimakkaasta, luihin ja ytimiin ulottuvasta sekä kaikki mukaan ottavasta tempauksesta alkoivat myös toteutua. Sillä tuskinpa nyt osattiin Pihkasalmessa juuri muusta puhuakaan kuin »koko maata käsittävistä». Siitä keskusteltiin häissä ja hautajaisissa, siitä juteltiin kouluissa ja käsityöpajoissa, siitä väittelivät lahtarit torilla ja maalaiset rankkikaivolla.

Mutta eipä »koko maata käsittäviä» harrastettu ainoastaan suupuhein ja aatteellisesti. Monien muiden hyvien näkökantojen ohessa oli »Joukahaisessa» myös kehoitettu pihkasalmelaisia tekemään kaikkensa, että edes joku palkinto jäisi paikkakunnalle. Kehoitus ei langennut tien oheen. Pihkasalmelaiset valtasi kuumeinen hiihtointo. Kaduilla ja läheisellä Pihkaselällä risteili lakkaamatta suksimiehiä, kaikenikäisiä. Muutaman ajan kuluttua näytti siltä kuin ei Pihkasalmessa osattaisi muutoin kuljeksiakaan kuin hiihtämällä.

Kolme oli kuitenkin uljasta urosta, jotka enimmin huomiota herättivät: maisteri Sarvela, suutari Kämäri ja kauppias Lindström, Magnus-herra eli Möllykkä-Mallu, kuten häntä kotoisemmalla tavalla nimitettiin. Säännöllisesti nähtiin näiden kolmen aamuin ja illoin hiihtää pyyhkäisevän pitkin »Valtakatua» Pihkaselälle ja sieltä muutaman tunnin kuluttua palaavan niska hikeä höyryten.

Jo pukimissaan erosivat nämä kolme muista ihmisistä. Kämärillä oli tulipunainen villapaita, ruskeat ihokkaat ja valkoinen hiihtomyssy; Sarvelalla oli kireästi ihomyötäinen hiihtopuku, kauttaaltaan aina lakin tupsuun saakka helakan sininen kuin keväinen taivas; Möllykkä-Mallulla muuten samallainen kuin maisterillakin, mutta vehreä kuin nuori ruoho.

Ken näistä kolmesta uroosta saisi ensimmäisen palkinnon ja niin pelastaisi Pihkasalmen kunnian, oli hyvin riidanalainen asia. Kaikilla kolmella oli ansioita ja varma kannattajajoukko. Maisteri Sarvela oli ihomyötäisessä taivaansinisessä hiihtopuvussaan niin hirveän nätti, ja se ominaisuus takasi hänelle tyttökoululaisten ja muidenkin pihkasalmettarien mielestä varman ensi palkinnon. Suutari Kämäri oli taas kovin löylymies Pihkasalmessa ja lisäksi voittamaton sormikoukun vedossa, jotka seikat painoivat puntarissa Pihkasalmen käsityöläisten mielestä paljoa enemmän kuin maisterin rimppakintut. Laivamiehet, lahtarit ja issikkapojat pitivät sitävastoin Magnus-herran puolta henkeen ja vereen. Hiihdossa vaaditaan sitkeyttä — siihen vetosivat aina väittelyssä Magnus-herran puoluelaiset. Ja jos kellään, niin juuri Magnus-herralla oli sitkeyttä, sitä ei kukaan asioita vakaasti harkitseva voinut kieltää. Sillä siitä huolimatta, että Magnusta oli kovisteltu sekä opettajiston että kotiväen taholta, oli hän istunut lyseon kahdella ensimmäisellä luokalla kymmenen vuotta. Se oli sisun näyte, se! Ja kuka ties miten kauan hän olisi istunut, ellei tilastotieteen avulla olisi päästy selvyyteen, että Magnus-herran tiedemieheksi kypsymiseen vaadittaisiin vähintään viisi miehen ikää. Tämä seikka aiheuttikin käänteen Magnus-herran elämänradalla: hänet siirrettiin kauppakouluun. Millaisia sisunnäytteitä Magnus-herra olisi tällä viljelysvainiolla esittänyt, ei koskaan tullut selville, sillä hänen kuudentena oppivuotenaan sattui kruunausjuhla, ja Magnus-herra sai päästökirjan — tuon juhlan johdosta, — kuten yleisesti uskottiin.

Nämä asianhaarat muistoon johdattaen oli Magnus-herra laivamiesten, lahtarien ja issikkapoikain mielestä paikkakunnan sisukkain mies, ja niin ollen pätevin pelastamaan Pihkasalmen kunnian »koko maata käsittävissä».

Ja ken ei sitä hyvällä uskonut, sai pian aikaa nyrkistä vahvistusta uskolleen.

Näin valmistauduttiin Pihkasalmessa tuleviin »koko maata käsittäviin», valmistauduttiin kiivaasti kiistellen, väliin tapella natistaen ja ankarasti hiihtoa harjoittaen.

Mutta varustaudutuinpa niihin muuallakin. Sanomalehdet olivat yli Suomen levittäneet viestit Pihkasalmen uljaasta yrityksestä, etelästä aina pohjan perille asti. Lähiseuduille kulki taas aina uusia ja uusia tietoja kaupunkimiesten mukana, niin pitäen varsin laajalla alalla mielet yhtämittaisessa jännityksessä. Parastaan pani myös Yltiöpää »Joukahaisessaan», jotta maakunnan taholta osanotto tulisi mahdollisimman runsaaksi.

II. ELÄMÄNMUUTOS HEPOMÄESSÄ

Hepomäkeen toi sanain »koko maata käsittävistä» Heikki, joka suutarien ryhdyttyä lakkoon, oli jäänyt työttömäksi ja niin ollen katsonut parhaaksi kopistella pääkaupungin tomut kolvistaan ja lähteä taas pitkästä ajasta käymään Hepomäessä, missä hänen äitinsä oli melkein ikänsä ollut palvelijan nimillä ja hän itsekin viettänyt lapsuutensa rattoisat päivät serkkujensa Antin ja Villen kanssa kisaillessa.

Heikki oli näet tuonut mukanaan, paitsi punaista, vahvasti raudoitettua arkkuaan, sukset ja parin ruokovartisia, rottinkisompaisia sauvoja.

Olihan Hepomäessä toki ennenkin suksia nähty ja hiihtoa suonessa pidetty, mutta sittenkään ei Heikin, aina pääkaupungista asti tuomia suksia osattu kyllin ihmetellä — niin ne olivat kumman malliset, hirveän pitkät ja kapeat uilottimet sekä keskeltä ketkat kämyrät.

Suksista johtui puhe »koko maata käsittäviin». Olipa Heikillä mukanaan se sanomalehtikin, jossa niitä tarkemmin selostettiin, ja suurella äänellä Heikki luki kirjoituksen kaiken väen hartaasti kuunnellessa.

Reipas, kiehtova kirjoitus tekikin syvän vaikutuksen, varsinkin setä-Moosekseen ja poikiin: setä-Mooses kiskoi visakoppaisesta piipustaan savuja kuin vihassa, Villen kourat puristuivat nyrkkiin, ja Antti tunsi kuin salaperäisen voiman tunkeutuvan läpi joka jäsenen.

Heikki oli itsekin intoutunut lukiessaan, ääni kovennut kovenemistaan ja vauhti kiihtynyt. Päästyään loppuun paiskasi hän sanoman pöytään, kimmahti seisaalleen ja kuni jatkoksi kiljaisi:

Antti ja Ville tuijottivat Heikin silmiin ikäänkuin saadakseen selville, oliko Heikki täyttä totta tarkoittanut. Tuo ajatus oli kyllä kummankin mielessä vilahtanut, mutta sittenkin sen julkituominen vähän kuin säikäytti poikia, eivätkä he osanneet sanoa sitä ei tätä.

— Mutta onpa siellä suuret rahat tarjolla; johan niillä vaikka hevosia ostelee, — ihmetteli isäntä Taavetti.

— Sepä se juuri antaakin yltyä asialle, — selitti setä-Mooses. — Niinkuin sanomassa sanottiin, rahojen tiimalta tulee miestä läheltä ja kaukaa näyttämään sivujensa sitkeyttä. — Menkää vaan, pojat, hiihtämään; näyttäkää, etteivät teidänkään kinttunne ole juoton lihasta. Ja kuka ties, vaikka tulisin itsekin mukaan, jos ei muuten, niin joukon jatkoksi, — ja kuin puheensa ja mielipiteensä vahvistukseksi sylkäistä ruiskautti setä-Mooses lähes keskilattialle asti.

— Mutta kurssia siinä pitää olla miehessä, joka silloin mukana pysyy, kurssia ja hyvät hiihtovehkeet, — alkoi Heikki käsiään viittoillen selitellä. — Minä olen ollut kahdesti mukana ja tiedän, millainen leitakka siinä on mennessä, kun paraat mestarit tietä näyttävät. Siinä seuloutuvat jyvät akanoista jo alkutaipaleella, ja niidenkin, joilla olisi sivuissa sitkeyttä, täytyy lopummalla jälkeen antaa, ellei vaan ole tarpeeksi taitoa ja hyvät sukset ja sauvat ja sopivat pukimet. Ja kun suoraan sanon, niin tuollaisilla kapustoilla ja leveillä laudoilla, kuin näilläkin seuduilla on suksen malli, ei ole kilpailuun yrittämistäkään.

Setä-Mooses kyllä myönsi mielessään Heikin puheessa jotain tolkkua olevan, mutta sittenkin nuo »kapustat» ja »laudat» hiukan kuin pistelivät. Olivathan Hepomäen sukset — niin omansa kuin poikien — hänen tekemiään, eikä hän niissä näihin asti mitään vikaa ollut huomannut. Kun olivat vaan hyvässä tervassa, uuvutti ilveksenkin, kuten viimekin talvena poikien kanssa. Heikin suksivehkeitä setä-Mooses oli kyllä tarkastellut, mutta itse mielessään päätellyt ne sellaisiksi kojeiksi, joilla hän vain ei hiihtämään viitsisi lähteä; tuollaiset pitkät, kapeat puikuttimet ja keskeltä kiverät kuin rovastin kiesien aisat.

Niinpä ei Mooses malttanut olla tokaisematta puolittain todella, puolittain leikillä:

Näin sanat sakoivat, Heikki kiitteli omiaan, setä-Mooses paikkakunnan mallisia, kunnes päätettiin heti paikalla lähteä Hepojärvelle koettamaan, »kenen paidassa kaulus kestää».

Taavetti hymähti velimiehensä touhulle, ja emäntä Ulla päivitteli, että vie nyt mieli miehen päästä ja lähde hurjapäisten ukulien kanssa kilpasille, viisissäkymmenissä oleva mies.

— Vielä särkee kipeän jalkansa, — huomautteli Hetakin, joka poikansa häviötä peläten toivoi kiistan loppuvan kilpailematta.

Mutta noita puheita eivät kilpasille aikovat ottaneet korviinsa, vaan ryhtyivät kaahimaan hiihtovehkeitään. Setä-Mooses ja pojat hakivat suksensa tupaan, sulattivat lämpiävän uunin edessä jäätierat varpaallisten kohdalta, tarkastelivat hihnat, panipa setä-Mooses uutta tuohtakin jalansijoihin.

Heikki oli pyörähtänyt porstuanpohja-kamariin, joka hänelle oli luovutettu kuin hoteelleen, ja kun tupaan takaisin tuli, oli hänellä yllään ohukainen, ihomyötäinen hiihtopuku, päässä tupsulakki ja jalassa paularuojuiset, käykyränokkaiset kurpposet.

Eivätpä tuvassa olijat vähää hätkähtäneet Heikin nähtyään, mutta kuin yksinkertaisinta ja luonnollisinta asiaa selitti Heikki toimessaan, että hiihtäessä ovat kaiken maailman lumput ja tamut vain turhana taakkana, jotavastoin kevyt ja lämmin puku antaa kuin puoli vauhtia lisää.

Kehoittipa Heikki toisiakin vähentämään vaatteita, ja pojat sukaisivatkin takkinsa penkille, mutta setä-Mooses vakuutteli takin kulkevan siinä missä mieskin.

Isäntä-Taavetti ja Heta lähtivät myös mukaan, mutta Ulla sanoi uskovansa hullujen höyräykset näkemättäkin.

— Tästä painellaan suoraan toiselle rannalle, ja sieltä kukin omaa latuaan takaisin, vai miten, miehet? — ehdotti Heikki, ja toiset hyväksyivät. — No, sitten aletaan tarsia… kun luen kolmeen, niin silloin, sutii!… yksi… kaksi… kolme?

Miehet syöksähtivät menemään. Sukset suhisivat ja sauvat napsahtelivat, ja tuiskuna tuprusi lumi hiihtäjien jälessä. Setä-Mooses ja pojat mennä hakittivat lyhyvin vuoropotkuin kuin juoksemalla, autellen yhdellä sauvalla kulkua. Vallan pahoin ei hanki upottanut, mutta sittenkin väkipakkomeno pani Hepomäen miehet kohta rannasta lähdettyä puhaltamaan.

Tykkänään toisella tavalla hiihti Heikki. Ponnahuttaen ensin peräkanaa toisella ja toisella jalalla, samassa tahdissa sauvoja käytellen, ja sitten liukuen pitkän matkaa, suljutteli Heikki kuin leikiten hangella. Väliin suhautti hän edelle, väliin jättäytyi jälemmä, väliin taas rinnalla rupatteli yllytellen pahoin puhkuvia kilpaveikkojaan parastansa panemaan. Helposti hän olisi toiset jättänyt, mutta ei tahtonut; hääri vaan toisten vaiheella kuin iloinen pääskynen kesäiltana saattaessaan raskaasti lentää kahnustavia siipirikko-variksia vainion poikki läheisen metsän laitaan.

Jotenkin yhdessä parvessa pääsivät hiihtäjät toiselle rannalle, pyörsivät ympäri ja samassa selkäänsä oikaisematta painautuivat takaisin, kukin omaa latuaan. Heti rannasta irrottua lisäsi Heikki löylyä, puulautuen etumaiseksi, — sauvojaan huiskauttaen ilkkui vielä:

Tuo oli kuin piiskan isku toisille, ja kaikin voimin kahmaisivat he pysyäkseen Heikin kintereillä, pukkivat sauvalla kahden käden ja juosta hakittivat. Mutta näytti siltä, ettei se asiaa paljoakaan auttanut; Heikki pakeni edestä kuin säikähtynyt jänis ikäloppua Mustia.

Paljoa ennen toisia saapui Heikki kotirannalle ja istuutui rantakivelle. Taavetti ja Heta, jotka olivat törmällä jännityksellä tarkanneet miesten ottelua, laskeutuvat tulijoita kuin lähempää katsastelemaan. Antti saapui ensiksi ja kohta jälestä Villekin, mutta setä-Mooses oli jäänyt pari, kolme viittaväliä Villestäkin. Loppumatkan setä-Mooses lurvi tahallaan hitaasti, näyttipä kuin olisi arastanut toista jalkaansakin.

— Se mokomien varsojen kanssa toiste lähteköön kipeätä jalkaansa rääkkäämään, — tuumi setä-Mooses raskaasti puhkien ja jääpiikkuloita parrastaan karistellen.

— Mutta minä en vieläkään, ymmärrä, mikä sinua, Heikki, oikeastaan töytyytti, sillä olinhan minäkin tulevinani, — ihmetteli Antti.

— Sukset, sukset, — sitähän jo tuvassa sanoin, vaikka ette uskoneet. Katsokaa ja koetelkaa, enhän minä ole lainkaan märkänä, ja te jokainen höyryätte kuin uitetut hevoset.

Tarkasteltiin Heikkiä edestä ja takaa, tunnusteltiin rintaa ja lapoja, ja myöntää täytyi, ettei Heikin nahka ollut sanottavasti märkänä. Katseltiin myös Heikin suksia päältä ja alta. Kovin ne olivat kapeat ja ketkat kämyrät, mutta pohjat sileät kuin, peililasi.

— Sellaiset jos teilläkin olisi ja lisäksi toisellainen hiihtotyyli kuin tuo puolijuoksuinen, uuvuttava hakitus, jo varmasti mukana pysyisitte joka mies. Koetapas, Antti tai Ville, minun suksillani! — kehoitteli Heikki.

Antti koetti. Kovin oudoilta Heikin sukset tuntuivat, höyhenkepeiltä ja niin hirveän liukkailta, että väkisin olivat suljua jalan alta ja miehen seljälleen keikauttaa, vaikka kahdella sauvalla varasi.

— Anna huhkia vaan, seiso jämäkästi ja tyrkkää molemmin käsin yhtaikaa, mutta varo, ettet lennä selkäpiillesi! — neuvoi Heikki.

Tyrkkäsi Antti menemään äsken poljettua latua, ensin varotellen, mutta kerta kerralta voimakkaammin, kunnes kaapaisi, koko hartiaväellä.

— Älähän kovin kauaksi, että minäkin saan koetella! — huusi Ville ihastuksissaan vanhemman veljensä kiivaasta menosta.

Ja sama tunne kuin veljessään oli Villessäkin Heikin suksia koetellessaan; kuta kiivaampaan vauhtiin hän sai sukset tyrkityksi, sen enempi olisi haluttanut vauhtia lisätä.

— Ovat ne käärmeen kielet menemään, — päätteli Ville takaisin tultuansa. — Koettakaas setäkin!

Mutta ei setä-Moosesta haluttanut, sanoi jalkaansa pakottavan ja lähti kohti tupaa tarsimaan.

Mutta pojat eivät malttaneet vielä rannalta lähteä, vaikka Heta huuteli mennessään. Heikki näytti veljeksille, mikä hiihtotapa oli paras vitikelillä, mikä kovalla hangella, ja hartaasti pojat seurasivat Heikin mallailua, koettaen itse sommitella samalla tavalla.

Vielä samana päivänä pyysivät pojat sedältään suksipuita, joita hänellä oli kuten muitakin kalupuita orsilla kuivamassa useitakin pareja.

Ja setä-Mooses antoi, ryhtyipä vielä itsekin poikien kanssa yhteen juoneen, jotta Antti ja Ville olisivat saaneet samallaiset hiihtimet kuin Heikilläkin oli.

Kilpailupäivän jälkeen tapahtui Hepomäessä kuin pieni elämän muutos. Puhuttavan, tuskin kuuli muusta kuin suksista ja hiihdosta. Isäntä-Taavetti oli kyllä alussa nureksinut, että hiihtotouhu taitaa pian tulla esteeksi talvitöille, mutta nähdessään millä innolla pojat ruhtoivat töitä saadakseen aikaa hiihtojuttuunsa, antoi poikien pitää päänsä, niin joutavanpäiväiseltä kuin asia hänestä yleensä tuntuikin.

Ulla myös, sattuessaan arkituulelle, motkotteli joitain syrjäsanoja, ei niin pojille kuin setä-Moosekselle, joka suksikaveruksiltaan tuskin jouti saaviin katkenneen vanteen sijaan uutta panemaan. Heta taas oli visusti poikien puolella, ja monta kertaa tuli hänelle Ullan kanssa asiasta sananvaihtoa. Usein Heta myös rantatörmällä tarkkasi poikien hiihtoa, viluissaan hytisten ja esiliina käsien ympärille kiedottuna.

Kun rupesi, niin repesi. Setä-Mooses oli totta tosiaan painautunut yksinomaan suksitöille, tuskin malttoi tuvasta ulkosalle liikahtaa. Tehtyään pojille aivan rikulleen Heikin suksien malliset, alkoi hän uusia kaverrella, veistellä, höylätä, hangata ja lasipalasilla hiastaa. Ja kun ne oli valmiiksi saanut ja Heikin resehdin mukaan uunissa tervalla paahdellut ja orsille painumaan sirkkelöinyt, aloitti taas uusien teon.

Mitkä aikeet hänellä yhä uusia ja uusia puskiessaan oli, siitä hän ei selvyyttä antanut enemmän Taavetille kuin vaimoväellekään.

— Kah, tekee heitä kerran asiaksi asti, kun painautui. Mitäpä tässä muutakaan osaa, kun tuo jalkakaan ei näytä ulkotöistä vielä pitävän, — selitteli setä-Mooses, kun asiata häneltä tarkemmin udeltiin.

Pojat tiesivät kuitenkin syyn setä-Mooseksen suksi-intoon. Heikki siihen oli yllyttänyt. Nähtyään, miten hyviä suksia setä-Mooseksen näpistä heltisi, oli Heikki esittänyt, että setä-Mooses tekisi muutamia pareja, tulisi heidän kanssaan Pihkasalmeen ja asettaisi suksensa yhteiseen näyttelyyn. Takasipa Heikki, että varmasti saisi setä-Mooses palkinnon töistään, ja silloin saisi olla myös vakuutettu, että herrat ne tapellen ostaisivat ainakin 10 markasta parin; saisipa vielä kuin kaupantekijäisiksi olla niissä »suurissa koko maata käsittävissä» aivan silminnäkijänä.

Mutta vain Antille ja Villelle oli Heikki kaikessa salaisuudessa jutellut, että kun setä-Mooseksen saisivat lähtöpäälle, silloin myös matkahevonen heille paremmin irtoisi, eivätkä suotta mennessänsä itseään väsyttäisi.

Näin oli Heikki juonet juuriaan myöten heitellyt ja pojat siihen lisää setäänsä suostutelleet. Muutaman päivän asiata haudottuaan olikin setä-Mooses ilmaissut suostumuksensa, mutta samalla varoittanut poikia, ankarasti kenellekään hisahtamasta puolellakaan sanalla, että tässä muka aikoi palkinnoille päästä ja muuta senpäiväistä pullistella.

Olipa pojilla toinenkin salaisuus takanaan, jonka vain setä-Moosekselle olivat uskoneet. Linturahoillaan olivat pojat teettäneet kirkolla samanlaiset hiihtopuvut kuin Heikilläkin oli, paitsi harmaat eikä tupsua lakissa. Heikki oli taas tehnyt paula-kurpposet. Muita pukimiaan kuin kurpposia eivät pojat kuitenkaan kehdanneet harjoitellessa käyttää, ennenkuin lähdön edellisellä viikolla, jolloin jo setä-Mooseksenkin salaiset aikeet olivat tiedossa kotiväen kesken ja muutenkin kilpailuun lähtö todeksi varmistunut.

Mutta uskollisesti olivat pojat joka päivä hiihtoa harjoittaneet. Olipa kelikin minkälainen tahansa, se ei esteeksi tullut, sillä olihan Heikillä senkin seitsemänlaiset suksirasvat. Ympäri Hepojärven rantaman he olivat ohjasnuoralla hiihtoradan mitanneet millin päälle 10 km pituiseksi. Kahdesti päivässä, kerran aamulla ja toisen illalla, he radan kiersivät. Heikki lykki aina edellä, sitten Antti ja Ville. Alussa sai Heikki kyllä poikia väliin kuin vartoilla, ja sittenkin pakkausi kaulaa välille virumaan. Mutta päivä päivältä alkoi niin Antti kuin Villekin pysyä yhä kireämmin Heikin kintereillä. Joskus olisi himoittanut poikia Heikin edellekin pyrkiä, mutta eivät sentään koskaan kehdanneet, ja niin pysyi miesten järjestys alusta loppuun samanlaisena.

Kaikki hiihdon eri tyylit oli Heikki myös pojille opettanut, ja niin selvisi heille harjoitellen pohjalaisten vitikelin hiihto ja eteläsuomalaisten kahden käden »soutu», jolla kovalla kelillä pääsi kuin lentäen'.

Lähtö-starttia ja loppu-spurttia — kuten Heikki tapasi mielellään alkua ja loppua nimitellä — hän myös pojille usein vasarteli.

— Älkää koskaan hätääntykö lähtiessä samoin kuin viimeisessäkään pinnistyksessä. Monikin puulautuu kuin hullu taipaleelle, hosuu ja sokkiloi, haroo ja haparoi tolkuttomasti, kunnes kaatua kupertuu omaan tohinaansa, katkoo sauvansa, särkeepä suksensakin. Lopussa on taas hyvin tärkeätä, että saa viimeisetkin voimat irti itsestään, silti sotkeutumatta. Jos loppukamppailussa sattuu toveriksi tasaväkinen, silloin on paras lakata potkimasta ja työnnellä vain kahden käden hartiaväellä ja voimalla — silloin saa parhaan vauhdin eikä kömmerry niin pahoin.

Näin Heikki pojille selitteli heidän hiihtoon valmistuessaan tai rantakivillä kierroksen jälkeen istuessaan ja puhaltaessaan.

Tarkkaan Heikki seurasi myös asian kehitystä ankkurikellostaan, joka kävi 22 rubiinikivellä ja jossa oli hopeinen välikapselikin; se näytti aivan tarkkaa aikaa Helsingin horisontin mukaan. Ankkuri oli Heikillä aina matkassaan; sen osoituksen mukaan pojat lähtivät, ja heti loppuviivalle päästyä Heikki sen taas paidan rintapieli-taskusta esille tempasi. Heikillä oli visusti muistissaan kaikki hiihtoennätykset ja niiden saajat, ja viimeisellä harjoitusviikolla hän vakuutti vauhdin 10 km jo riittävän, mutta 30 km olevan vielä syytä parantaa.

Muilla pitäjäläisillä ei ollut sanottavia tietoja hepomäkeläisten hiihtopuuhista eikä niistä suurisuuntaisista aikeista, joita pojilla oli. Ainoa, joka poikien hiihtoharjoituksia oli tarkaten seurannut, oli toisella puolella Hepojärveä olevan Karilan talon vanha vaari. Nähdessään poikien jok'ikinen päivä lampea suissa hengin kiertävän alkoi vaari jo tulla levottomaksi.

Usein vaari rantapensaan takaa tirkisteli vetisillä silmillään, kun pojat hiihtää porhalsivat kuin henkensä edestä, jupisten itsekseen:

— Mikähän riivattu noita Hepomäen hounakkeita oikeastaan repii, kun paneutuivat tuohon koko talveksi jyrräämään?

Eikä saanut vaari rauhaa, ennenkuin uuden uhaten läksi käymään Hepomäessä tiedustellen kuin puolikireästi, mitä tuo alituinen lammen kiertäminen ja kaartaminen oikeastaan merkitsi, oliko siinä takana hyvä vai paha.

Toiset hiukan hymähtelivät vaarin hädälle, mutta setä-Mooses selitti totisena, että Heikin ruumis oli suutarintyössä painautunut, joten hänen piti tohtorin määräyksen mukaan terveydekseen ja ruumiinsa rakennukseksi hiihtää joka päivä, »ja Heikki on saanut meidänkin pojat samaan hullutukseen».

Selityksen kuultuaan vaari hetkisen istua torjotti tuvan penkillä, imeskeli piippuaan ja syljeksiä töpeksi, kunnes lähti, muristen mennessään:

Kaiken vahingon varalta vaari kuitenkin pisteli Karilan rantamalla ladun alle pohjapäreistä punaisella langalla sitomiaan ristejä, sillä kovaonni sen tiesi, vaikka verkkovedet pilaisi mokoma hullujen lammenkierto.

III. MATKATAANPA SITTEN KAUPUNKIIN

Vihdoin oli kauan odotettu lähtöpäivä käsissä, ja ylen oli Hepomäessä touhua niin lähtevillä kuin kotiin jäävilläkin.

Pihasalla sitoivat setä-Mooses ja Heikki liisterekeen avaraa, vahvoista ja sitkeistä pajuista tehtyä reslaa. Antti toi rantaladosta kastikasheiniä, ja niitä paineltiin reslan pohjalle vahva kerros. Heinien varaan järjesteli Heikki suksia varovasti, hyvin varovasti. Setä-Mooses ei kyllä arvellut suksien mitään puteleita olevan, mutta Heikki vakuutti pienenkin pisaman vaikuttavan, että palkinnot voivat livahtaa sivu suun. Reen perästä ulkonevat suksien kannot Heikki kääri säkillä ja köytteli tervanarulla.

Taavetti kantoi vilja-aitasta kymmenkappaisen pussin kauroja. Se soviteltiin kuin istuimeksi reen perään ja paineltiin taas vahva kerros kastikkaita päälle. Sepipuolelle sai sijansa Heikin punainen, rautavanteinen arkku, jossa poikien hiihtopuvut olivat ja kymmenkunta paria paulakurpposia, jotka Heikki oli tehnyt aikeessa tarjota ne yleiseen suksinäyttelyyn ja sitten myydä. Sepipuolelle asetettiin eväskoppakin, johon Ulla ja Heta olivat varanneet kymmenen leipää, suolakaloja, pannurieskoja, voivakan, vuosikaspässin nivuset ja kuin kaiken ruuallisen runsauden kukkuraksi puolileiviskäisen matikkakukon.

Näin kun kaikki matkavarusteet oli saatu paikoilleen sovituiksi, lujaan köytetyiksi ja loimella peitetyiksi, talutti Ville ruunikon nimikkotammansa, jota muutaman, päivän oli helpommilla ajoilla pitänyt ja runsaammalla suuruksella ruokkinut. Miehissä valjastettiin ruunikko reslan eteen, mikä luokkia sovitellen, mikä rinnusta kiinnittäen, mikä hihnoja aisoihin kietoen, kuka tamman suuhun kuolaimia tyrkyttäen.

Käväistyään vielä tupasalla turkit päälle punaisilla lankavöillä lujaan köyttämässä hyppäsivät miehet reslan laidalle istumaan, jättäen noin toisen jalkansa matkamiesten tapaan reslan ulkopuolelle hauskasti roikkumaan. Ville tarttui ohjiin, nykäisi, masautti suutaan, ja silloin sitä lähdettiin matkalle, jota niin kauan ja hartaasti oli touhuttu.

Kotiin jäävät seurasivat matkamiesten menoa, Taavetti, Heta ja Ulla ulkoisalla, mutta »Sepeli»-rukka tuvan ikkunasta surkeasti vikisten, kun ei mukaan päässyt.

Hyvin harvasanaisia olivat matkamiehet järvitaipaleella. Minkä virkkoivat, sen muista asioista huomauttelivat, Karilan uuden riihen salvoksesta, tienposkessa pökköilleen jäniksen jäljistä, tamman karvan lähdöstä, mutta siihen asiaan, joka jykevästi oli kaikkien mielessä, eivät sanallakaan kajonneet.

Toiselle rannalle päästyä hypähti Ville reestä ja toiset samaten — mikäs hullu sitä olisi itseään hevosella ahteessa kiskottanut, kun edessä oli kuusipenikulmainen taival.

Mäen päälle päästyä huomautti setä-Mooses harvahkoon männikköön viitattuaan:

— Tuossa oli ennen paraita metson soidinpaikkoja, mutta hetipä lakkasivat laulamasta ja muuanne kaikkosivat, kun Karilainen metsän hakkautti.

Tästä setä-Mooseksen huomautuksesta miehet pääsivät kuin paremmalle juttutuulelle. Setä-Moosekselle olikin kuni läheinen sukulainen jokainen mäentöyräs ja notkelma, jokainen tienposkessa oleva, ajan hammastama tervaskanto ja kivenmöhkäle. Erillä kulkiessaan oli hän saalista väijyen niiden kupeella tuhannetkin kerrat kuukkinut, ja kaikkiin niihin liittyi hauskoja muistoja, jotka ohi ajaessa mieleen virisivät ja joita pojat mielenkiinnolla kuuntelivat.

Puolenpäivän tienoissa sivuuttivat matkamiehet kirkonkylän. Kuin yhteisen mielialan arvaten ajoi Ville juosten ohi asumusten. Mikäs siinä olisi jäänyt kenenkään kanssa juttusille ja matkan selvityksille; kukin kulkee minne haluaa, mitä se kehenkään kuuluu.

— Mitäs miehet ovat akkaansa reslan pohjalle noin riepu korviin piilottaneet?

— Lienee sen näköinen, etteivät kehtaa julki kuljetella, — volmotti toinen.

Eivät viitsineet miehet mitään virkkaa, vaikka Heikin luonto jo kihahtikin. Päästyään miesten kuulumattomille huomautti vasta:

— Kulkumiehiä; Kettulassa kuuluvat talvikorvaa oleksineen kasakkamiehinä, — tiesi Antti kertoa.

Sen enempää ei viitsitty asiaan kajota; aihettapa nyt ottaa kaiken maailman juoksumiesten roistopuheita korviinsa, oikeiden ihmisten! Ja niin painuttiin taas tarinoimaan muista, mieluisemmista asioista.

Jonkun aikaa iltapuhdetta ajettuaan joutuivat miehet tarkkaamaansa yöpaikkaan, Huttula-nimiseen taloon. Paljoa eivät miehet matkansa tarkoitusta Huttulassakaan selvitelleet. Kevennettyhän illalliseksi kotoista eväskoppaa muutaman kilon mieheen, painautuivat tuvan penkille makuulleen, kullakin turkkinsa päänaluisenaan.

Heti aamulla varhain häärivät miehet taas hetkisen eväiden kimpussa ja läksivät sitten ajamaan kohti Pihkasalmen kuuluisata kaupunkia…

IV. OSAA SE HEIKKI ESIINTYÄ

Mitenkään sitä ei olisi arvannut edeltäpäin, miten paljon tuollaisia »koko maata käsittäviä» järjestellessä voi olla työtä ja puuhaa. Vasta kun ryhdyttiin kaikkia asioita yksityiskohtaisesti selvimään, se ilmi tuli. Hiihtoseura oli pitänyt kokouksia joka viikko, ja asioita oli aina iltamyöhään jauhettu, mutta yhä vain ilmaantui uusia seikkoja, joita piti yhteisesti harkita.

Väliin oli kokouksissa kimmastuttukin ja hyvinkin rajusti törmätty yhteen, niinkuin silloinkin, kun harkittiin, ken Pihkasalmessa olisi pätevin järäyttämään tärkeän lähtölaukauksen hiihtokilpailussa. Mutta terhakka Teräs osasi aina ottaa näkökannoista tärkeimmät huomioon ja ne yhteen sopivasti sulatella, joten kiihtyneet mielet tyyntyivät ja kokouksesta erottiin rauhassa ja sovinnossa.

Hiihtoseuralla oli tietysti kannettavanaan päivän kuorma ja helle, mutta varsin auliisti muutkin antoivat avustusta. Alussa oli kyllä pelätty, että kiivaat puoluekiistat vaikuttavat hyvinkin haitallisesti. Pihkasalmessa oli näet puolueensa kuten muuallakin näihin aikoihin, oli vanhoilliset ja vapaamieliset eli »rehtorilaiset» ja »tohtorilaiset», kuten puolueita johtajiensa mukaan kutsuttiin. Pitkin syksyä oli puolueiden äänenkannattajissa »Joukahaisessa» ja »Louhettaressa» kiivaasti väitelty majatalon osoitepatsaan maalaamisesta, jota vapaamieliset vaativat punaiseksi, mutta vanhoilliset entisen pohjavärin perusteella valkoiseksi — »rehtorilaiset» vetosivat periaatteensa mukaan vanhaan pohjaväriin, vaikka kukaan pihkasalmelaisista ei tarkoin muistanut, minkä värinen patsas alkujaan oli ollut, tai oliko sitä maalattu ollenkaan.

Juuri hiihtoseuran perustamis- ja »koko maata käsittävien» päättämis-aikana oli — lähestyvien valtuusmiesvaalien johdosta — majatalon patsasjuttu kaikkein kiivaimmillaan, jopa niin äärimmillään, ettei värjäri Vekara ruvennut veljensä esikoiselle kummiksi, koska veli kannatti »edesvastuuttomia yltiöpäitä, »tohtorilaisia».

»Rehtorilaiset» saivat vaaleissa voiton, vakavat pihkasalmelaiset huokasivat helpotuksesta, kuin pahan vaaran välttäneet ainakin, ja majatalon osoitepatsaan maalaaminen annettiin valtuuston valmistavan valiokunnan lähemmin harkittavaksi vakaalla, »valkoisella» evästyksellä.

Jälkeenpäin kiisteltiin asiasta vielä katkerasti, kunnes »Louhetar» ehdotti, että molemmin puolin haudattaisiin pienet perheriidat ja kaikin yksimielisesti tuettaisiin »koko maata käsittäviä».

Ja pihkasalmelaisten jaloimpiin tunteisiin ei koskaan tarvinnut turhaan vedota. Jokainen pihkasalmelainen otti »koko maata käsittävät» ja niiden onnistumisen kuin omaksi asiakseen, aina pormestarista Kilurin Pekkaan asti, joka kesäisin oli rantatöissä ja talvisin pilkkoi herrasväelle halkoja ja jota arvoasteita määriteltäessä alhaalta ylös päin oli Pihkasalmessa totuttu pitämään lähtökohtana.

Kilpahiihto oli määrätty sunnuntaiksi, mutta jo edellisenä perjantaina tiedettiin hiihtäjiä saapuneen pitkien matkojen takaa. Hevosmies Heikkiseenkin kerrottiin tulleen koko hevoskuorma miehiä, mukanaan suksia kymmeniä pareja. Heikkisen ajuripoika sitä oli toisille issikoille jutellut, ja ne taas vuorostaan jokaiselle kyydittävälleen, kuten Pihkasalmessa oli hauska, kotoinen tapa. Näin oli asia tuotapikaa tietona koko kaupungissa.

Ja samanlaisia puheita kuin Heikkiseen tulleista hiihtäjistä liikkui perjantaina monista muistakin jo saapuneista.

Mutta se mikä vielä perjantaina oli osin kuin epävarmaa kohua, oli lauantaina silmin nähtävä totuus. Jo aamulla varhain nähtiin Pihkasalmen kaduilla astuskelevan oudon näköisiä miehiä, kaksi, kolme ja useampiakin ryhmissään. Muutamilla oli uusia suksia parit tai kahdet olallaan, ja Seurahuonetta ne tuntuivat tiedustelevan. Ja auliisti pihkasalmelaiset neuvoivat kysyjiä, läksivätpä jotkut saattamaankin perille.

Seurahuoneelle matkasi lauantai-aamuna Hepomäenkin komennuskunta. Setä-Mooseksella ja pojilla oli suksia olallaan, Heikki kantoi kurppospussia.

Suksien vastaanotto oli parhaassa käynnissä miesten saapuessa Seurahuoneen avaraan saliin; useita pareja oli jo kirjoihin merkitty, liputettu sekä katajaköynnöksillä koristetulle seinämälle rivitetty, ja toisia vaan lisää tarjottiin.

Hepomäen miehiä ujostutti saliin tullessaan, mutta Heikki työntäytyi rehevänä sinne, missä suksia otettiin vastaan, hoputtaen toisiakin yli salin kuuluvalla äänellä:

Lähimmät kääntyivät tarkastelemaan ujoisia salolaisia ja heidän rohkeata, pussiniekka opastaan. Kiintyipä suksia vastaanottavan Teräksenkin huomio heihin.

— Painukaa vaan tänne päin! — kehoitteli Teräs. — Jahah… jahah… siellähän onkin useita suksipareja tulossa… ojentakaa tänne… kas niin! Kenen nämä ovat tekemiä?

Setä-Mooses harasi tukkaansa ja sukaisi partaansa sekä kolistelihe parisen askelta lähemmä:

— Mooses Hepomäki, Viitasyrjän pitäjästä, — ehätti Heikki täydentämään.

Vilkaisi Teräs Heikkiin, vilkaisi setä-Moosekseen, kysellen kirjoihin nimiä merkitessään:

— Onko sielläpäin jo pitemmänkin aikaa tehty ja käytetty Haapaveden mallisia suksia?

— Ensimmäisiä ne minulta ovat, vaikka olen suksia paljonkin tehnyt.
Tuon Heikin suksien mukaan ne olen värkännyt, kun se yllytti.

— Matkustaessani Helsingistä kotipuolessa käymään toin niille oikean suksen mallin. Ensin teki tämä setä-Mooses näille serkkumiehille, ja kun näin, että ne vallan täydestä käyvät, kehoitin tännekin muutaman parin tarjoksi tuomaan, — jutteli Heikki asian selvyyden vuoksi.

— Olenhan joskus mukana ollut ja jonkun häntimmäisen palkinnon saanutkin; mutta aamulla meillä olisi aikomus yrittää, ties sitten miten käy.

Anttia ja Villeä hävettivät Heikin selittelyt, ja Antti pukkasi kylkeen kuin varoitellen, ettei vain liikoja laskettelisi ihmisten kuullen; vielä mitä heistä arvelevat. Mutta Heikki ei ollut tietävinäänkään, pudisteli vain kurpposet pussistaan, jutellen edelleen rehevästi:

— Olisi täällä tällaisiakin tavaraa tarjolla, jos huolitaan; olen niitä neuloksinut välitöikseni.

Mikäs siinä, varsin mielellään Heikin nahkatavarat otettiinkin vastaan. Toimikunnalta oli kurppospuoli vallan unohtunutkin, joten Heikin tarjoamat hiihtojalkineet olivat hauska lisä näyttelyyn. Esittelipä Teräs, että kurpposet luovutettaisiin toimikunnalle — tietysti maksua vastaani — jotta eri kulmakunnille saataisiin asiallisia ja tarkoitustaan vastaavia hiihtojalkineen malleja.

— Joutavathan ne minulta ja oikeastaan myyntiä varten ne teinkin. Samaten joutavat nuo suksetkin ja maksavat kymmenen markkaa pari. Mutta jos saman vapriikin teoksilla huomenna palkinnoille päästään, niin markka vielä lisää hintaan joka palkinnosta, — nauraa röhötteli Heikki tutunomaisesti, poistuessaan toisten tulijain tieltä.

Mutta Hepomäen miehet vallan kauhistuivat Heikin puheita. Kymmenen markkaa suksista!… johan tuo oli suoraa ryöväämistä, jos kuka hullu kiihkopäissään niin paljoa maksaisikaan! Kolme markkaa aivan enintäin oli Mooses ajatellut. Heikki oli kyllä kertonut omistaan kympin antaneensa, mutta ei sitä aivan toden kannalta koskaan otettu, eikä olisi arvattukaan ottaa.

Ovensuu-puolelle tultua arveli Ville arkaillen, että kukahan se mahtoi tuo äskeinen herra olla.

— Ties hänen, vaikka olisi itse kaupungin pormestari ollut; mutta kysäistään.

— Ehkä sentään jätetään! — ja Ville tarrasi Heikin käsivarteen. Mutta Heikki vain naurahteli ja tiedusteli lähimmillä miehiltä, että mikä tuo suksia vastaanottava herra on sukujaan ja laatujaan. Kuultuaan ettei se sentään pormestari ollut, vaikkakin arvomies silti, kun lyseon maisteri, tunsivat pojat olonsa kuin helpottuvan. Hyvillä mielin Antti arvelikin:

— On se tuo Heikki aika poika, herrainkin kanssa juttelee melkein kuin vertaistensa; ei minulla vaan olisi luontoa.

— Sitä tottuu maailmalla liikkuessaan tulemaan aikaan niin hullujen kuin herrojenkin kanssa. Nököttäisipä siellä tuppisuuna, jopa kohta arvioitaisiin: kas tuossa öllerö, joka on ikänsä kuin tynnörissä ollut ja tapin rei'ästä ruokittu.

— Mutta jos herransa täälläkin, niin toista vielä siellä pääpaikoilla, jossa on sinatyörit, asessyörit ja senkin seitsemät toistaan korkeammat -syörit ja -nyörit. Siellä ei autakaan nuhkuroiminen, ei parane olla »ölöllä yötä ja akkain puolella kirkossa», muutoin katsotaan mies mitättömäksi, — jatkoi Heikki, haastellen edelleen:

— Mutta toisekseen, olenpa senkin merkille pannut, ettei suutarille, olipahan sitten siellä tai täällä, korkeallekaan hattua kohoteta, jollei tuohon liity jotain lisäsärvintä, vaikka hiihtäjä esimerkiksi. Kas, jopa silloin arvo kimmahti pykälän korkeammalle, ja herrasmiehetkin jo juttusille ryhtyvät.

— Näin se mukavasti miehen arvo ja merkitys keikahtelee täällä matoisessa maailmassa ja miehen mukana edustamansa ammattikin.

— Saatte sen vielä omin silmin nähdä huomenna, kun palkinnot jaetaan. Jos setä-Mooseksenkin osalle joku roiskahtaa, jonka myös varmasti uskon, niin ettepä sen jälkeen enää olekaan pelkkä Hepomäen setä-Mooses, joka kesät kaloja ja syksyt lintuja pyytää ja talvipuhteilla akkaväelle astioita vannehtii ja hiki hatussa niiden kanssa kiistelee hyvistä ja pahoista ilmoista, vaan olettepa merkkimies, jonka nimi kiertelee pöytäkirjoissa ja sanomissa yli Suomen. Samaten pojatkin, Antti ja Ville, jos vain huomenna jaksatte tarpeeksi pinnistää, jopa lakkaatte olemasta pelkkiä junnuluokkaan kuuluvia, pitkätukkaisia otuksia, joita on lupa kenen hyvänsä avossa suin töllistellä ja sormellaan osoitella.

Ja mukavasti Heikin puheet Hepomäen miesten mielessä kiertelivät, ja pojissa koveni entistään luisemmaksi päätös, että huomenna on viimeiset voimatkin tiristettävä, vaikka siihen sitkahtaisi.

V. KIRJOITUSHERRAIN EDESSÄ

Muutamassa kadunkulmassa Heikki esitteli toisille, että koettaisivat jonkin aikaa tulla toimeen omin töppösinsä, kun hän käväisisi tervehtimässä entistä oppimestariaan, suutari Lindströmiä. Saadakseen kuin tukevampaa pohjaa käynnilleen selvitti Heikki:

— Mukava ukko muuten se Lindströmin äijä. Usein kyllä murisi ja marisi, koettipa joskus kuin jouduttaa suutaruutta pikemmin näkösälle luimimalla tuonne selkäpuolelleni polvihihnalla, varsinkin kun sattui ryyppypäälle. Ukon juonien perille tultuani pieksätin sentään äijän omaa, kesän-eläneen nahasta tehtyä esiliinaa, jonka taitavasti sovittelin pohjoispuolelleni housujen väliin, tietäessäni ukon tulevan kotiin myrrystuulella. Niin annoin äijän muokata viattoman eläimen nahkaa, jos kohta äänessä olinkin juur' julmasti, ettei hän sotavarustuksistani perille pääsisi. Jäljestäpäin ukko kuitenkin kovin katui menettelyään ja koki kaikin tavoin sovitella.

— Joskin kovakourainen, hyvä mies siis kuitenkin, ja parastani saunoituksellaankin tarkoitti. Hän minussakin suutaripuolen päällepäin väänsi ja lisäksi monta muuta hyvää neuvoa kallooni vasarteli, jotka matkan varrella kaikki ovat hyvään tarpeeseen olleet, etten ole kylkiäni ryvettänyt maailman mustissa mujuissa. Niin onkin Lindströmin ukko aina mielessäni hyvässä muistossa. Tiedän myös, että hän on hyvin mielissään nähdessään entisistä oppilaistaan miehiä pöyhistyvän ja siksi menen myös. Hyvästi siksi aikaa!

Heikin erottua tuntui pojista olo yksinäiseltä, melkeinpä kuin turvattomalta. Tuo toinen toisissaan oleva talojen paljous ja ihmisten ja ajajien kiehunta kadulla vaikutti niin rauhattomasti. Nuokin sylen levyiset, yksiruutuiset ikkunat, joiden takana oli niin paljon hempeitä ja särkyviä tavaroita, Villeä melkein pelottivat — sattuisi jalka kulkiessa lipeöinään ja horjahtaisi vasten ikkunaa — ja Ville väistyikin seinän vierustalta loitomma, ja niinpä teki Anttikin, vaikka ei sanonut, että mistä syystä.

Mutta nähdessään setä-Mooseksen astuskentelevan vallan rauhallisesti, ihan liki ikkunoitakin, että hipaisi, olostuivat pojatkin vähitellen.

Setä-Mooses ei ollutkaan mikään nahkapoika Pihkasalmessa. Harvat olivat ne talvimarkkinat, ettei hän olisi nuorempana lintuja ja oravan- ja ketunnahkoja tuonut. Siksi hänestä paikat tuntuivatkin kuin vanhoilta tutuilta, joshan jotain uuttakin oli ilmestynyt. Katujen kulmauksissa oli tuttuja kauppapuoteja. Kaparikin torin nurkassa, josta viime kerran Taavetin kanssa käydessä oli suolat ostettu. Seinillä oli myös tuttuja kylttejä: räätäli Airaksisen oviposkessa kuvatun miehen parta oli vielä edelleen ajamatta, vaikka toinen oli edessä häärännyt Mooseksen muistin ajan. Makkaramestari Röötin oven yläpuolella olevalle kullatulle sianpäälle oli huonomminkin käynyt, kun oli sitten viime näkemän toisen korvansa hukannut ja perunan suustaan.

Miehet suuntasivat kulkunsa kauppatorille, jossa kauppa oli parhaassa käynnissä. Kaupunkilaisia, muijia enimmäkseen, kiehui maalaisten rekien ympärillä mikä lihaa, mikä perunoita tai muuta ostellen. Erääseen muijaan, joka hieroi voikauppaa, tinki hintaa ja välillä koukki pytystä voita suuhunsa peukalon kynnellä, kiintyi setä-Mooseksen huomio. Suu nauruun vetäytyen setä-Mooses tuota seurasi, sillä mieleensä johtui Karilan vaarin tarina. Vaarikin oli kerran markkinoilla voita kaupannut ja akat tinkineet ja koukkineet peukalollaan voita suihinsa, silti mitään ostamatta. Lopulta oli vaari jo työlästynyt mokomaan koukkimiseen ja ärjäissyt eräälle akalle, joka taas koukkasi aika kyönikän suuhunsa tiedustaen, mitä se maksaa:

»Syö vaan mahas täyteen, ei se maksa mitään, niin ne ovat tehneet muutkin!»

Tuo juttu oli setä-Moosesta aina huvittanut ja monesti hän sen oli muille kertonut, kuten nytkin pojille kortteeripaikkaan mennessä hevosta katsomaan ja itseäänkin ruualla rankaisemaan.

Illansuussa tulla tohusi Heikkikin kortteeriin ja kertoi, ettei Lindströmiltä mitenkään päästetty, ennenkuin oli syönyt ja kahvia juonut useampaankin kertaan — niin olivat olleet mielissään hänen käynnistään.

— Mutta nyt, pojat, pitäkää kiirettä, että ehditään ajoissa
Seurahuoneelle nimenkirjoitukseen!

Pojat säikähtivät ja olivat tuossa tuokiossa valmiita lähtemään. Setä-Mooses, joka jo oli ehtinyt panna pieksunsa uuninkorvalle kuivamaan ja muutenkin riisuutunut puolittain kelteisilleen, jäi kotiin.

Pojat harppailivat kohti Seurahuonetta kiireen vilkkaa, Ville eilimmäisenä. »Olisi se ollut aika jutkaus, jos kirjoista pois olisi jäänyt», ajatteli Ville. »Koko talvi hiihtää jyrätty, suksia rustattu ja pitkä matka monen miehen taivallettu, ja sitten lorun lopuksi, vallan viime tingassa tipahda mies kirjoista kuin orava oksalta…»

— Hyvin ehdimme, tornikellon viisari näyttää vasta kuuteen tarjoutuvan, joka on määräkin, — rauhoitteli Heikki, parantaen kuitenkin hivenisen vauhtia.

Poikien saapuessa Seurahuoneelle oli toimitus jo alkanut. Miehiä oli suuri sali vallan mustanaan, ei ihan täynnä, mutta eipä juuri muutenkaan.

— Kyllä on aamulla suksen suhina ja sauvan napse, jos puoletkaan näistä yrittää! — ihmetteli Antti.

— Paljon kuuluu saapuneen hiihtäjiä, — tiesi sanoa muudan lähellä oleva mies, jonka korviin Antin puhe oli yltänyt. — Kuuluisa Ritolakin on tullut, ja pari muuta pohjalaista.

— Sittenpä jo tiedän, minne ensi palkinto menee, mutta kun on kerta tultu, niin mukaan silti, perässä hyvinkin pysyy. Painukaa vain pojat jälessäni! — Ja kylki edellä lähti Heikki rynnistämään peremmä poikien pysytellessä kannaksilla.

Kirjoitusherroja lähetessä tungos tiukkeni, välistä piti seisahtua, välistä taas pakkautua puoli väkisen. Lähemmä päästyä kurkisteli toisia pitempi Ville muiden päiden yli asian menoa. Kuin voudinlukua, jossa Ville oli kerran isänsä kanssa käynyt, se oli: mainittiin ensin nimet, pitäjät ja kylät, annettiin rahaa ja saatiin suuri numerolappu kuitiksi.

— Pitääkö sinne maksaakin? — tiedusteli korvaan kuiskutellen Ville
Heikiltä.

— Markka nokasta sisäänkirjoitusmaksua. Alkakaa vain kaivella rokunoita pussistanne!

Ville suhisi jotain veljensä korvaan ja Antti nyökäytti päätään kuiskutellen vuorostansa Heikille:

— Sano sinä meidänkin nimemme, kun olet siellä etummaisena, ja maksa; tässä on rahat!

Heikki hymähteli. Taitaapa poikia aristuttaa… mutta eihän kummakaan, ensi kerran ihmispaikoissa.

Vielä oli jokunen ujoisempi, joka ei niin äkkiä saanut selvitetyksi nimeään ja kotipaikkojaan, sekä pari kolme muutakin Heikin edessä, kun hän puikautti päänsä lomasta ja kiljaisi kuuluvasti:

— Hoo, gee, Kanerva, — jamasi kirjoitusmies nimiä merkitessään. —
Ammatti?

— Ja Antti Optaatus Leppämäki, talollisen poika samasta paikasta! ehätti Heikki yhteen menoon.

— Mutta silläpä on pitkä rekisteri tuolla miehellä, — huomautti eräs lähellä olevista, jota jo Heikin pakkaileminen etukynteen oli harmittanut ja lisäksi ei nimistä näyttänyt loppua tulevankaan.

— Pikemmin taival katkiaa, kun monen miehen edestä yrittää. Mutta yrittäkääpäs te nyt vuorostanne lukea läksynne, sillä eihän tiedä laiska lykkyään, vaikka hyvinkin osuisi nimenne muistiinne johtumaan.

Heikki sai naurajat puolelleen. Vetäytyivätpä toimitusmiestenkin suut nauruun, vaikka he tietysti, ymmärtäen tehtävänsä ja asemansa tärkeyden, hymähtelivätkin noin hillityn arvokkaasti.

Ovenpielessä olevan lampun loisteessa tarkasteltiin Heikin saamia lappuja, ja pojat utelivat niiden merkitystä ja käyttöä lähemmin.

— Rintaan ne hiihtämään lähtiessä kiinnitetään, numeropuoli päälle päin, — selitti Heikki. — Mistäs toimihenkilöt tuntisivat kaiken maailman Pekat ja Paavot nimeltään, mutta kun on lappu rinnassa, silloin ei mies häviä villavakkaankaan.

Olihan Heikki ennenkin kertoillut kilpailuhiihdosta ja lapuistakin jotain maininnut, mutta nyt vasta pojille asia lopullisesti selvisi. Totta tosiaan, lappunumeron näkee vaikka kaukaakin, ja kun kirjoissa saman numeron kohdalla on nimi, niin eipä siinä vara kenenkään eksyä. Se vain asia, etteivät laput häviä — siksipä Antti kääntelikin lappunsa laskoksille ja paineli housuntaskuun rahakukkaron viereen. Kehoittipa veljeäänkin niin tekemään. Kotiin mennessä Antti tuon tuostakin koetti, että onko lappu pysynyt mukana, ja mihinkäpä se olisi mennyt ehjäpohjaisesta taskusta.

Villen silmiin ei uni illalla ottanut tarttuakseen, vaikka kuin olisi silmäluomia vastakkain puristanut, ja kylkiäänpä tuo käänteli niin Antti kuin Heikkikin. Setä Mooses vaan kuorsasi, että seinähirret jyräyttelivät. Päivälliset asiat ne vain Villen mielessä kiertelivät, jos yksi väistyi, jo toinen sijaan tuli. Siinä sivussa pistäytyi mielessä huominen yritys, — pääsevätkö he palkintomiesten joukkoon, pääsevätkö kaikki vai ei kukaan, vaan palkinnot vievät vallan vieraat miehet, tuiki tuntemattomat?

Näitä kaikkia asioita kierteli Villen päässä hänen unta houkutellessaan, ja vuoroonsa hän kutakin aprikoi: aamullista suksen vientiä… kävelyä kaupungilla… suuria ikkunoita… akkojen voinsyöntiä… sitä silmälasi-herraa, joka liput antoi … huomista hiihtoa… ja taas lippuja housuntaskussa… kaupungin taloja…

Varhain olivat Pihkasalmen asukkaat jalkeilla sunnuntai-aamuna. Jo auringon pilkistäessä Hietaharjun itäpään takaa ja kullatessa kattoja ja päivänkäytäviä seinämiä, vaelsi väkeä sankkoina parvina Pihkajärvelle. Enemmistö oli nuorempaa polvea, naisia ja miehiä, tyttösiä ja pojan puikkaria ja useimmat hiihtovehkeissään. Mutta olipa joukossa vanhempaakin väkeä vahvoissa turkeissa, ilman suksia ja muita sorkottimia. Useimmissa parvissa oli myös puheenaiheena sama asia: pohjalaiset. Vallan varmasti tiesivät muutamat niitä saapuneen useita hevoskuormia, toiset tyytyivät vähempään, jotkut taas kaventelivat pohjalaisten ansiot vallan mitättömiin, pariin, kolmeen mieheen.

Hyvin ristiriitaisia olivat muutkin tiedot pohjalaisista. Muutamat kertoivat niiden olevan neljän kyynärän pituisia ja tavattoman väkeviä, toiset taas vakuuttivat aivan oman näkönsä perusteella niiden olevan vain kaksikyynäräisen räätäli Kuneliuksen mittaisia, mutta kaksi kertaa niin paksuja kuin lahtari Pekki, joka oli Pihkasalmen turpein mies.

Samoin kuin pohjalaisista itsestään, liikkui kummallisia huhuja myös heidän tavattoman pitkistä ja kapeista suksistaan ja niiden ihmeellisistä ominaisuuksista.

Päivän kanssa olivat Hepomäenkin miehet nousseet. Heti ensi töikseen oli Heikki tunnustellut ilman merkit ja sen mukaan ryhtynyt viimeisiin valmistuksiin. Jo kotoa lähtiessä oli kyllä sukset taiten paahdettu, monilla salaisilla rasvoilla voideltu ja hiottu ja hangattu käreviksi kuin käärmehen kieli. Mutta sen tiesi Heikki tarkoin ja pojat myös, että viimeinen ja kaikkein tärkein hitsaus on ilman laadun mukaan juuri lähdön edellä suksien pohjille annettava.

Osasihan Heikki itse monenlaisia makuvoitehia valmistaa seitsemästä eri aineenlaadusta, suksirasvoja sulavia, salaisia saattehia. Kahta lajia ei vaan kunnolla koskaan syntynyt: vesikelin ja puolikovan pakkaskelin voiteita. Jotain kyllä niitäkin varten tuli, mutta ei koskaan niiden veroisia, mitä pötkyn kumpaakin lajia oli kerran eräältä kuuluisalta hiihtäjältä saanut suuresta rahasta ostaa.

Niitä Heikki olikin säästäen kuin kultarahaa pitänyt ja arvionsa mukaan oli juuri nyt viimemainittu parasta.

Sitä nyt pojat pihasalla suksiensa pohjiin hankasivat, niin että nokat tohisivat. Viimeisen liippauksen antoivat vielä ruskealla kämmenpäällään, ja kuin peilistä näki silloin suksen pohjasta kuvansa.

Kun sukset olivat valmiita, ryhtyi kaikki tietävä ja taitava Heikki miehiä kilpakuntoon viimeistelemään. Kortteerin emännällä hän keitätti kopareen kananmunia, itse 22-rubiininen ja hopeakapselinen ankkuri kourassa munien kiehumista sivulla tarkaten — sekä tuopin maitoa mieheen. Setä-Mooses kyllä arveli, että jos pojat kappaisen ruishutun upottaisivat, se paremmin jyryn pitäisi kuin jonnin joutavat muna- ja maito-lillutukset, mutta Heikki toimensi totisena:

— Niinhän se outo luulee, kun etäältä katsoo. Vankassa ruokossa se on voiman pohja hevosessakin. Näin lähtiessä ei mitään liikaa kuormaa, nousevan nälän kärsään vain kuin hivenisen hipleetä.

Näin kun Heikki oli voidellut koko komppanian sekä sisällisesti että ulkonaisesti, komensi hän:

Rannalle tultua olisi Villen mieli jo tehnyt suksien menon makua koettelemaan, mutta Heikki epäsi jyrkästi:

— Kanna vain olallasi, kunnes lähtemään käsketään! Tällä kelillä kysytään kenen suksissa voiteet pysyvät.

— Ja kellä on selvä hengenkulku — sillä ellei vain pakkanen kohoaisi jo pariinkymmeneen raatiin, — arveli setä-Mooses huuruista partaansa kallistellen.

— Täällä jäällä tuntuukin kipakammalta kuin kaupungissa; paras painaa myssy korvilleen, — kehoitti Heikki.

VI. VAL-MIS-TU-KA-AAA!

Väkeä oli jo mustanaan jäällä ja toista vain valui kaupungista katkeamattomana nauhana keräytyen uimahuoneen edustalle pystytetyn V.P.K:n lipun ympärille.

Jokunen rusettiniekka toimihenkilökin oli jo ennättänyt ja toisia tuli, nuoremmat hiihtäen, vanhemmat herrat issikoilla ajaen. Kokoonnuttuaan ne keskenään haastelivat tärkeän näköisinä. Toiminnan keskiön muodostivat terhakka Teräs, viskaali Patama ja entinen ruotuväen kapteeni Karsten, joka toimikuntaan oli valittu sotilaallisten ansioittensa vuoksi ja nimen omaan vielä siitä syystä, että hänellä oli kovin ääni Pihkasalmessa. Matalakaplainen, jämäkkäniskainen ja turpea kapteeni olikin lyhyessä remmiturkissaan ja pitkävartisissa pohjapieksuissaan hyvin karskin näköinen. Joskus karautteli hän kurkkuaan, jota oli vielä lähtiessään parilla aamutäräyksellä karaissut, juuri kuin koetellakseen sen käyttökelpoisuutta.

Punanenäinen viskaali antoi taas puolestaan määräyksiä Pihkasalmen neljälle poliisille, jotka taasen saattelivat tärkeät virkasanomat neljälle ylimääräiselle, tilaisuuteen varta vasten otetulle apupoliisille. Ja ihme kumma, verraten pian saivatkin nuo kahdeksan miestä salaisessa joukossa varsin huomattavan hälinän aikaan.

Kapteeni Karsten sai Teräkseltä luettelon hiihtäjistä. Hän haaristi lyhköset koipensa, ojensi käsivartensa suoriksi, katsoen paperiin, ensin toiselle sitten toiselle puolelle, rykäisi, marssi juhlallisin askelin lipusta kymmenkunnan askelta ja kiipesi pakkasen kovaksi pureman lumiröykkiön harjalle.

— Hiihtäjät!!! riviin!!! — karjaisi kapteeni äänellä, jota juntan esiveisaaja olisi kadehtinut.

Kapteeni tarkasti mitä oli saanut aikaan ja nähdessään äänensä voiman vaikutuksesta yleisön käännähtävän häneen päin, paitsi ne, jotka säikähdyksestä olivat tiksahtaneet hangolle istualleen ja selvittelivät olemustaan pystympään, sipaisi hän tyytyväisenä harmahtavia viiksiään jatkaen äskeistä uljaammin:

— Numero yksi asettuu tuon lipun lähelle, naama tänne päin; hänen rinnalleen numero kaksi, sitten numero kolme ja niin edespäin, rivi jatkuen tuota Myhkyrin saarta kohti… ymmärrättekö?

»Mars» tärähti kuin tykistä, ja tärähtipä sitä ulos tyrkätessä koko kapteenin paksu olemus karvalakista lapikkaiden pohjiin asti. Mutta sillä seurauksella, että lumiröykkiöstä lohkesi kapteenin jalan alta palanen, hän horjahti, menetti tasapainonsa ja kupertui läjälle selkä edellä, ja samassa katselivat kapteenin lapikkaan pohjat ylenevätä aurinkoa.

Väki rähähti nauramaan, pojat oikein ulvoivat riemusta, sommittelivatpa jotkut kanaljat »hurraan» tapaistakin.

Viskaalia ei naurattanut. Hän oli luvannut vastata hyvästä järjestyksestä, mutta väkijoukon ilonpito toimihenkilön onnettomuudesta, vieläpä keskellä tärkeätä toimitusta, ei ollut enää sukuakaan hyvälle järjestykselle; rikos se oli, raskas rikos.

Näin oli järjestysvalta osaltaan tehnyt sen, mitä niissä oloissa oli mahdollistakin.

Kapteeni myös puolestaan teki, mikä hänelle kuului: alkoi kömpiä koivilleen, katkoen siinä sivussa hammastarhassaan muutamia ruotuväen aikuisia komentosanoja.

Rivin järjestelyä jatkettiin. Vallan kuin sotaväessä se ei kuitenkaan ottanut luonnistuakseen. Joku tuli kyllä paikoilleen ensi huudolla, mutta useimmat olivat hyvin epätietoisia, että minkä puntarin nokassa siinä kiikutetaan; vasta pitkien selitysten jälkeen älyynsä pääsivät. Jotkut taas pökertyivät niin pyörälle päästään, että järjestysmiesten piti paikoilleen autella, toinen kiskoen turkin kauluksesta, toinen selkäpuolelta asiaa autellen.

Kapteeni oli äänessä ehtimiseen, viittoili kaukaisemmille, oikoi sulin käsin lähimpiä, ketä työntäen taakse, ketä lähemmäksi temmaisten. Mutta eipä vain rivi tahtonut suorana pysyä; milloin oli lipun lähellä vikaa, milloin Myhkyrin puoleisessa päässä, konsa keskempää mutkaa muokkaisi.

Mutta oli siinä sentään jonoakin, kun rivi valmiiksi saatiin. Ja monenlaista oli moskulata tuossa sataisessa joukkueessa; oli nuorukaisia, vasta miesten kirjoihin päässeitä, oli tuuheaviiksisiä uroita, jopa siellä täällä jäkäläisiä jääräpartojakin.

Hiihtovehkeitä oli myös monenlaisia. Uivelokärkisiä kajaanilaisia oli useimmilla, mutta olipa joukossa pitkiä haapaveteläisiäkin ja Tornion-mallisia suksia. Olivatpa muutamat uskaltaneet lähteä yrittämään Pihkasalmen mallisillakin jäykillä jämiläillä ja leveillä latuskoilla, käsi-apunaan vain yksi vitsasompainen, paksupuinen sauva.

Rivin jotakuinkin valmistuttua suhisi Teräs taas jotain kapteenin korvaan. Kapteeni nyökäytti päätään, sipaisi tuuheata huulisutiaan, asteli vähän loitomma, haaristi koipensa ja hihkaisi:

Miten suuriarvoinen apu näissä »koko maata käsittävissä» oli kapteenin kovasta äänestä, tuli taas loistavasti ilmi. Hiihtäjien rivi sekä sen takana oleva yleisö vaikeni samassa sorisemasta, jääden jännittyneenä odottamaan mitä lisää tulee.

— Hiihtolinja juoksee suoraan halki selän tuolla kaukana häämöittävää nientä kohti… Ymmärrättekö? Joka kilometrin päässä on merkkinä punainen lippu… ymmärrättekö? Tuolla niemen luona tästä seitsemän ja puolen kilometrin päässä on suuri sinivalkoinen lippu ja mies… ymmärrättekö? Sekä lippu että mies on kierrettävä ja tultava tänne samaa tietä takaisin… ymmärrättekö? Ja sitten yhteen painoon taas uusi kuti… ymmärrättekö?

Tämän ohjeen jälkeen kapteeni vaikeni ja huokasi. Hän oli kyllä kuin nyrkillään tyrkännyt jokaisen momentin hiihtäjien ymmärryslaatikkoon, mutta että ohjeet ehtisivät oikein laatikon pohjaan painua piti kapteeni pienen paussin. Sitten taas:

— Kun minä kohta sanon »valmistukaa!» niin silloin myös valmistukaa, sillä lähtöön on vain kaksi minuuttia vatalji-aikaa… ymmärrättekö?

Ja heitettyään silmäyksen yli rivin lipusta aina Myhkyrin puoleiseen päähän ja taas takaisin, kohotti kapteeni hitaasti molemmat kätensä, huutaen harvakseen, mutta painokkaasti:

Rivi kiehui ja suhisi kuin käärme pihdissä, turkkeja ja takkeja lenteli takana oleville tutuille, lakkeja vedettiin korville, housuja kohennettiin, pieksuja ja kurpposia varmennettiin kiinnemmä varpaallisiin, vartalot taipuivat jännitettyinä etukumaraan ja sauvat painettiin tanakasti hankeen…

Lähtölaukauksen tärkeän jäsäyttämisen oli toimikunta useamman asiallisen harkinnan jälkeen uskonut Pihkasalmen kuuluisimmalle jänismiehelle, raatiherra Oikemukselle; hän kerran oli ketunkin jänisjahdilla ampunut, josta merkkitapauksesta oli aikoinaan paikkakunnan sanomalehdissä seikkaperäisiä pääkirjoituksia. Nytkin raatiherra Oikemus täytti hänelle uskotun tehtävän sillä järkähtämättömällä varmuudella, joka on ainoastaan synnyltään lahjakkaille jänismiehille ominaista. Niin pian kuin kapteeni, marssittuaan pois rivin edestä, antoi kelloonsa katsoen merkkiviittauksen, silloin — hetkeäkään epäröimättä, arvelematta ja aristelematta nykäisi raatiherra Oikemus aina pettämättömällä oikean käden sakarillaan kohti avaruutta suunnatun kaksipiippuisen haulikkonsa etuliipasinta… puksss…!

Hiihtäjärivi vavahti, syöksähti eteenpäin, notkistui, mutkistui, katkeili osiin, pirstoutui sälöiksi…

Samassa yleisökin rupesi kiehumaan. Osa töytäsi hiihtäjien jälkeen, toiset töytäilivät sinne tänne kuin päättömät kanat, hosuen ja hihkuen.

Mutta järjestysmiehet, jotka pitäessään etualaa puhtaana sieltä täältä puikkelehtivista pojista olivat saaneet pinnistää hikensä ja väkensä, eivät yleisöä enää aituustelleet, vaan sallivat yleisen hälisemisvapauden.

Johtomiehet keräytyivät lipun luo asetettujen pöytien ympärille, mikä miltäkin suunnalta. Tuli punanenäinen viskaali, pyrstönään neljä Pihkasalmen vakituista poliisia, tuli kapteeni kurkkuaan karautellen, niin että tuuheat viikset tutisivat, juuri kuin olisi tahtonut huomauttaa, että kyllä täältä turpeesta vieläkin ökää irtoisi, jos tarve vaatisi; tuli myös raatiherra Oikemus metsästyspukimissaan, olallaan pyssy.

Toimikunnan naiset häärivät vikkelinä pöytien vaiheella, jouduttaen sydämen lämmikettä niin asianomaisille toimihenkilöille kuin kierrokselta palaaville hiihtäjille. Terhakka Teräs autteli naisia nauraen, ilakoiden ja jutellen.

— Hyvin se meni, vaikka olikin satanen sommallinen joukko. Vain jokunen sotkeutui lähtiessä ja kaatua kupertui, mutta en huomannut kenellekään pahempaa vahinkoa tapahtuneen, suksia tai sauvoja särkyneen.

— Paraansa siinä sai kuitenkin torvestaan töristää saadakseen ne riviin ja ymmärrykseensä…

— Samoin kuin pysyttääkseen syrjäisiä loitommalla, — pisti väliin viskaali, josta yleisen järjestyksen pidon ei mitenkään tarvinnut olla sen varjoisemmassa asemassa kuin kapteeninkaan karjumisen. Samaa mieltä oli myös lähellä seisova Pykäläinen, Pihkasalmen poliiseista vanhin ja turpein, vaikka hän tulkitsikin yhtymisensä esimiehensä mielipiteeseen ääneen ähkämällä ja pyyhkimällä kaljahtavata otsaluutaan.

— Hyvin sentään yskän ymmärsivät, kun pamahti — ja hymyillen siveli raatiherra Oikemus haulikkonsa kiiltäviä piippuja.

Näin kiertelivät puheet, itsekunkin huolehtiessa, etteivät vain hänen ansionsa pimentoon painuisi. Saivat naisetkin valmiiksi kuumaa sitroonavettä, kehoitellen herroja ottamaan. Kapteeni kaivoi povellukseltaan omituisen näköisen, nahkaisen tupen, josta puolittain kuin salavihkaa jotakin lorisutti lasiinsa. Saman loritustempun tekivät vuoroonsa viskaali ja raatimieskin, mutta Teräs puisti päätään kehoittaen kapteenia pistämään sylivauvansa poven lämpimään, ettei palellu.

Mutta Pykäläis-paha seurasi herrojen loritusta hyvin kaihoavin katsein, ja varsin ankarasti alkoivat sylkirauhaset hänen suussaan toimia.

Näissä puuhissa herrojen häärätessä, oli muutaman matkan päässä muodostunut jotain kärhämätä, jota katsomaan yleisö ryntäsi. Viskaalin järjestykseen tottunut korva eroitti kohta, että siellä on juonessa jotain, jota ei ole sallittava, jos ei muun, niin periaatteen s.o. hänen läsnäolonsa vuoksi.

— Menkääpäs, pojat, katsastamaan, mikä meno tuolla ja selvittäkää solmu! — Viskaali tapasi aina hyvällä hatulla ollessaan nimittää neljää alaistaan »pojiksi». Mutta pahalla päällä ne olivat asian laadun mukaan »köntsiköitä», »jukuria», »nuhturoita» j.n.e.

Olipahan rykelmä poikia, käytyään hiihtäjiä jonkin matkaa saattamassa, ruvennut lämpimikseen telmämään, toisiaan tyrkkimään ja hankeen kellistämään. Siinä nujusi hetken kaikessa sovinnossa sekaisin kaupunginpoikia sekä muutamia maalaispoikia. Näin ei tavallisesti, sillä olipa kaupungin- ja maanpoikien kesken vanhaa känää olemassa, ja vanha tapa oli rippikoulu- ja juhlapyhien aikoina nurkkajuurissa toisiaan mukiloida, vaikkapa vain hyvän tavan vuoksi. Nyt oli kuitenkin kuin »koko maata käsittävien» kunnioiksi lyöty rauhankämmen ja niin kaikessa ystävyydessä nujuttiin.

Mutta osuipa yhteen joukkoon Pihkasalmen pojista pahasisuisin, kuuluisa tappelija ja ilkikurin tekijä, nimeltään Kumurin Kusti. Hän nytkin häiriön teki. Saatuaan itse muutaman hyvän tussosen toisilta, iski sisunsa erääseen vilhakkaaseen, kirkassilmäiseen maalaispoikaan, tyrkkien puolivihassa ja hokien: »pois mölhöt torilta! alas moukat lehteriltä!»

— Häh, mitä sinä moukka oikeastaan, mökötät? Onko sinussa miehen vastus, jos niiksi tulee? — julmisteli Kumuri lähentyen nyrkki ojona.

Poikien joukosta kuului paheksumisen murinaa, kaupunkilaistenkin, vaikkeivät rohjenneetkaan ryhtyä julkiotteluun, sillä kaikilla heillä oli mustanpuhuvia muistiaisia Kumurin nyrkistä.

Huomatessaan, että kaikki muut ovat hänen puolellaan, ei toisten ihmeeksi maanpoika säikähtänytkään Kumurin uhkauksia, päinvastoin asetti kyseenalaiseksi:

Mutta Kumuri hirmustui vallan… akkain kengät jalassa!! Tuo tunki vallan sydänjuuriin… Vain veri voi tuollaisen häväistyksen jälkeen miehisen kunnian ja arvon puhdistaa… Ja hammasta purren hyppäsi Kumuri kiinni toiseen:

— Kuule, moukka, vastaatko puheesi! — ja sen pitempiä selityksiä kuulematta Kumuri sivalti.

Mutta maalainen pitikin varansa: lyyhistyi, ja Kumuri hotaisi ilmaa, keikahtaen omaa puhtiaan nurin, ketarat pystyyn. Maanpoika naurahti:

— Katsokaa nyt muutkin, eikö sillä ole akkain kengät! — ja pojat riemuitsivat:

Kumurin raivolla ei ollut enää rajoja… Tuota pikaa hän oli pystyssä ja kiinni vastustajassaan, huutaen kauheasti ja kiroillen… Näin alkoi käsirysy… Pojat kaatuivat ja kierivät hangessa, vuoroin toinen, vuoroin toinen päällimmäisenä, ympärillä olevien yllyttäessä maanpoikaa pitämään puolensa, näyttämään Kumurille kerrankin reuna…

Ja kukaties ettei Kumuri olisikin saanut loimeensa, ellei reunaviivaa vetäisemään olisi Pykäläinen ehättäytynyt sen kuin lyhköset jalkapassarinsa ja pitkähkö virkatakkinsa myötä antoivat. Hän halkaisi poikajoukon kuin laiva keväisen jääsohjon:

— Kumurin syy! Kumurin syy! Se alkoi haukkua ja tapella! — huusivat ympärillä olevat pojat.

— Vai se rakkari tässä taas tappelee, johan se piti arvatakin!
Hellitätkö kintaasi irti, vai mitä? — kiljaisi Pykäläinen kouraisten
Kumurin Kustia kaulustavaroista.

Pojat erosivat. Maalaispoika loittoni häpeillen, Kumurin Kusti syljeskeli lunta suustaan ja alta kulmainsa katsella killisteli kauluksessaan jahottavaa Pykäläistä.

— Putkaan sietäisit, junkkari!… ettet häpeä tapella ihmisten silmien edessä, kanalja! torui toinen poliiseista.

— Niin sietäisi, mutta olkoon tällä kerralla… Häviä kuitenkin täältä jäältä liukkaasti, muutoin sinulle ei hyvä laula! Sutii, ala lapata! — ja että Kumuri esivallan ajatuksen kaikkein lähimmästä tehtävästään oikein ymmärtäisi, hotaisi Pykäläinen häiriön alkujuurta sapelin tupella takapuolille ja pukkasi menemään.

Näin palautui taas järjestys Pihkaselän rannalle. Yleisö hajautui aaltoillen, sinne tänne lämpimikseen hypellen ja käsiään, läiskytellen.

VII. RIVIT HARVENEVAT

Mutta kaukana Pihkaselällä lykki tuimasti hiihtäjien satainen, monen viittavälin pituiseksi ujunut ja paikkapaikoin katkeillut jono. Eturyhmän muodosti kymmenkunta miestä, joukossa kuuluisa Ritola ja toinen pohjalainen sekä Hepomäen miehet. Alkumatkasta oli etujoukko, ollut lukuisampikin, mutta matkan varrella oli mies silloin tällöin tipahtanut, jääden hitaammin jäljestä tulemaan.

Keli oli hyvä ja sukset luistivat melkein käsivoimin. Kaikkein etumaisimpana hiihti kaksin käsin tyrkkien muudan laihahko, pitkäsauvainen mies, kuka lienee ollut. Ritola antoi pitkäsauvaisen »soutajan» — kuten kuultiin hänen sanovan — pitää etumaisen kunnian, itse painellen vuoro-ottein rauhallisesti, mutta voimakkaasti kuin olisi tavallista arkityötään tehnyt. Joutipa hän juttusillekin lähimpien kanssa, juuri kuin olisi halunnut tarkemmin tutustua, minkälaiseen seurakuntaan hän oli tällä kerralla joutunut.

Mutta eipä siinä juuri muiden tehnyt mieli aukoa suutaan. Vaikka ei tuullut, leikkasi vauhdin aikaansaama viima kasvoja ja pakkautti henkeä sekä huurti valkoisiksi villaisemmat paikat. Sitä paitsi oli meno mielessä jokaisella ja työ, tuska pysytellä mukana.

Varsin vaivaksi ei Antti hiihtoa ottanut, ja hyvin pysyi joukossa sorja, pitkän huiskea Villekin. Heikki muutteli tavan takaa hiihtotyylihän sanoen pojille sillä tavalla paremmin voimien säästyvän sekä varoitteli Villeä väkipakolla aivan etu-kynteen riehumasta, vakuuttaen olevan vauhtia vallan tarpeeksi 30 km varten.

Perillä olevan merkkilipun ja sen juurella värjöttävän kirjamiehen kiersivät hiihtäjät peräkanaa ja hetkeäkään huokaisematta lähtivät takaisin painaltamaan. Menomatka tuntuikin rattoisammalta. Vastaantulijoita tuli ehtimiseen, ken virkeämmin viheltäen, ken raskaammin laahustaen, jopa jokunen hyvinkin vaivalloisesti hoippuen ja horjuen…

Pihkasalmen varsinaiset edustajat, maisteri Sarvela, suutari Kämäri ja Magnus-herra, olivat kuin yhdestä tuumasta jääneet jo alussa ruorimiehiksi ja tuskin olivat puolitiessäkään, kun etujoukko jo takaisin porhalsi. Näky vaikutti Pihkasalmen edusmiehen perin oudosti. Näihin asti heissä oli vallinnut se ajatus, että antaahan hätäisimpien harnaista äkkihupeeseensa, kyllä siitä talttuvat ennen merkkilippua — ja nyt jo riiviöt vastaan hakittivat eikä väsymyksestä ollut tietoakaan, mikäli näytti.

Tuota ihmettä he jäivätkin oikein seisahtuen katselemaan, ja siinä toisten menoa töllistellessä alkoi Pihkasalmen edustajien jäsenissä tuntua omituinen raukeus. Lyöden sauvansa hankeen pystyyn Magnus-herra ehdotti:

— Ei yhtään hullumpi ajatus, minusta on tätä touhua jo tullutkin tehdyksi kuin tupakan edestä, — ja Kämäri paiskautui istumaan Mallun viereen, ottaen vastaan tarjotun tupakan.

Maisterista oli toisten ehdotus täysin sopusoinnussa hänen joka jäsenensä kanssa, mutta kunniapuolen kirkkautta silmällä pitäen asetti hän kyseenalaiseksi, että mitenkäs käy loppumatkan, kun jo näin alussa ruvetaan istuksimaan ja tupakoimaan — istuutuen esittämästään näkökohdasta huolimatta toisten vierelle ja halusta ryhtyen sauhuja pöllyttelemään.

Urhot tupakoivat hetkisen äänettöminä, kukin mielessään harkiten kiusallista lopputaivalta, joka alkoi tuntua sitä harmillisemmalta, kuta useampi hiihtäjä tulla suhkaisi takaisin.

— Ehken pyörrämme tästä takaisin ja käymme lopun kolmeen mieheen joskus toiste suorittamassa, — ehdotti Magnus-herra.

— Tai jätämme tykkänään ensi talveen, vaikka ei minulla ole sitäkään vastaan, jos vielä tämänkin kelin aikana, — arveli puolestaan Kämäri. — Pääasia on minusta vaan se, että pyörrämme tästä takaisin, silloin joudumme edes hiihtomiesten mukana ihmisten ihmeille; mutta jos tuolla perillä asti koluamme, niin vielä sula meidät tapaa takatulossa.

Näin tarkemmin harkiten alkoi Mallu-herrasta heidän yhteiseen asiaansa ilmautua huvittaviakin puolia. Heittäytyen selkäpiilleen hangelle ja oikoen laiskasti puutuneita jäseniään hän Kämäriä vielä särvinteli.

— Kyllähän laivalla olisi mukavampi kuljeksia, jos sulaa odottaisimme, vai mitä arvelee maisteri minun ja arvoisan urheilutoverimme Kämärin ehdotuksista?

Mutta maisteri ei arvellut mitään, kohosi vaan hiljan verkkaan koivilleen, kiinnitti sukset jalkaansa ja lähti hiihtää nytkyttelemään kohti — kaupunkia.

Ja toiset Pihkasalmen arvoisat edustajat seurasivat esimerkkiä, jutellen mennessään laiva- ja junakulusta sekä lentokoneista…

Tällävälin läheni hiihtäjien etujoukko lähenemistään lähtöpaikkaa ja rannalla oleva ihmisjoukko suureni suurenemistaan heidän silmissään. Lienevät olleet vielä parin kilometrin päässä, kun kuulu Ritola hihkaisi yli joukon:

— Mitähän jos parantaisimme vauhtia, ettei ilta tavoita! — ja puheensa vahvistukseksi hän alkoi lykkiä hirmuisin ottein, puulautuen kohta eellimmäiseksi.

Ritolan yllytys jälkivahvistuksineen oli piiskan isku toisille. Miehet olivat vielä voimissaan eikä kukaan olisi halunnut häntimäiseksi jäädä tuhantisen joukon päältä katsellessa. He kaapaisivat Ritolan perästä, minkä lavoista ja kintuista irtosi, ja niin mentiin loppumatka kuin lentäen.

Lisäponnistus koitui kuitenkin turmioksi Heikille. Yhtäkkiä vihlaisi hänen sisuksiaan pahasti ja jatkoksi alkoi vatsassa kuin kipeää kerää kiertää. Heikin täytyi hiukan hellittää vauhtia. Poikien pyyhkäistessä ohitse ennätti hän sanoa:

Antti ja Ville vilkaisivat Heikkiin tuskin tajuten hänen puhettaan. Ei siinä myös ollut aikaa tarkempiin kyselyihin, sillä merkkilippu oli tuossa tuokiossa nenän edessä ja se oli taiten kierrettävä, ettei sotkeutunut ja toisten jalkoihin jäänyt.

Vasta kun pojat olivat uudelle kierrokselle oijenneet ja jo muutaman matkan hiihtäneet, eivätkä Heikkiä mukanaan nähneet, heille asia selvisi.

Heikin jääminen vaikutti Villeen oudosti, hänestä tuntui melkein turvattomalta.

— Niinpä painellaan sitten tuonne toisten mukaan! Kahden meidän on nyt tässä juttu loppuun vietävä… ja tule ja puserra, täällä lavoissa on vielä pontta pohjalaistenkin varalle!

Antin varmuus antoi Villelle uutta intoa. Heikin jääminen ei hänestä enää niin oudolle tuntunut, ja kuin norjentuneena ponnisteli Ville veljensä perässä, ja kohta olivatkin veljekset taas etumiesten joukossa…

— Pistämään rupesi, ei voinut jatkaa, — selitti Heikki lyhyesti uteliaalle joukolle, joka keräytyi renkaana kuuraisen, hikeään höyryävän hiihtäjän ympärille. Setä-Mooses, joka seisoi yleisön seassa poikien turkkiröykkiö olalla, oli myös älynnyt Heikin pois jäännin ja riensi luo. Hänelle Heikki selitti asian tarkemmin.

— En tuntenut pistosta koko matkalla. Vasta vallan viimeisellä nikaralla, kun löylyä lisättiin ja minäkin härnäsin täysin voimin, säräytti yhtäkkiä sisuksissani kuin tylsällä sirpillä jurskauttaen ja jatkoksi rupesi kipeää kerää käärimään tuonne vasemmalle puolelle. Ja silloin on lopetettava, sen tiedän vanhastaan, sillä riiviökö siinä enää hiihtää, kun on kuin puukko sisuksissa.

— Olipa se vahinko, kun vielä ensi kierros meni niin hyvin, tunnissa ja viidessä minuutissa, — säälitteli Teräs, joka paikalle saapuen oli myös rehevän suutarin selityksen kuullut.

— Minkäs vahingolle taitaa, mutta jäipä sinne meistä vielä pari potraa poikaa painelemaan, ja niiden sisukset ovatkin lujemmista nahoista kuin istumatyössä vaivautuneen suutarin, sen tiedän. Jos siis mestari putosi rummulta, jäivätpä sällit jäljelle, — tuumi Heikki taas vanhaan tapaansa saatuaan hyvän tuulensa, kun keräkin tuntui jo kyljen alla sulavan.

— Niinpä niin, mutta tulkaa nyt juomaan kuppi kuumaa, se tekee hyvää sisuksille! — kehoitteli Teräs. — Sitten on kai paras mennä lämpöiseen kuivailemaan; tuo Koiviston sauna rannalla on juuri hiihtäjiä varten tilattu.

Mutta eipä se ollut Heikki ainoa, joka uskoi asian yhdellä kierroksella. Niitä jättäytyi tuon tuostaan muitakin. Tietty syynsä ja selityksensä myös jokaisella oli: ketä pisti, ketä nosti, kenen sisuksia muuten mutristeli, jonkun jalassa taas vanha kirveen arpi oli ärtynyt, jonkun lapa, ennen rouhiutunut, tenän teki. Ties sitten minkä verran kelläkin vikaa oli, vai laiskansuontako pakottamaan rupesi. Mutta entisestään ehjänhän sen ruumiin pitää ollakin, joka 30 km kilpahiihdossa ei rakoilemaan rupea.

Ei Heikki malttanut Koiviston kuumaksi porotetussa saunassa kauan kuivailla, kun jo turkkinsa hartioilleen kietaisi ja jäälle palasi. Hän tunsi tarvetta kuin vieläkin syvemmin yleisölle selitellä tuota äskeistä pistostaan, ja liikkuipa hän parvessa missä hyvänsä, siinä hänellä puheen juuri ja latva.

Ja yleensä Heikin vakuutuksia, ettei mikään muu, enemmän laiskuus kuin väsymyskään, hänen menoaan seisauttanut, uskottiin. Muutamassa miesryhmässä rupesi kuitenkin eräs miehen kehveli, laiva- vai mitä miehiä lienee ollut, laskemaan kuin koiranleikkiä rehevätuumaisen suutarin kustannuksella, tokaisten muutamakseen:

— Ja johan on syytä kuin huiliakin puolen matkaa tehtyään. Pakkoko sitä on kaikkea viikon ensimmäisenä päivänä pullistaa.

Heikki ei tuosta huomautuksesta pitänyt enemmän kuin huomauttajan virnottavasta, suurisuisesta naamastakaan.

— Mutta niitä on sellaisiakin vouhakkeita, joilla on kyllä suuta, vaikkeivät uskalla puoltakaan taivalta yrittää.

— Paljonhan täällä näkyy olevan, jotka uskovat yrittämättä, katselevat päältä vaan. Samaten olisi sopinut tehdä jonkun yrittäneenkin tietäessään sylinterinsä huonouden.

Heikkiä alkoi jo sisuttaa, ei niin miehen puhe kuin sen hävittömän näköinen naama ja toisten tirskuminen.

— Mutta mikä se on oikeastaan tuo kokkelikuono, joka ihmisiä alkaa leuvoissaan vedellä? Onko täällä ollenkaan järjestystä! — hoikkasi Heikki.

— Liiaksikin, jos aikoisit niinkuin nahkoistasi pois hiihdellä, — nuljutteli mies edelleen huolimatta kiivastuvan hiihtäjän äänen kovenemisesta.

— Tämä hirmuisen näköinen mies tässä vaan tiedusteli, että voisivatko järjestysmiehet häntä hillitä, jos hän sattuisi niinkuin riehautumaan.

Pykäläinen tunsi vanhastaan irvihampaan ja älysi maalaisen joutuneen sen uhriksi.

— Aina sinunkin pitää leipäläpeäsi aukoa joka paikassa, — torui Pykäläinen, mutta jatkoi lauhkeammalla äänellä Heikille, jonka oli nähnyt toimiherrojenkin kanssa juttelevan:

— Tulkaa pois ja jättäkää koko reuhake, eihän se ole vallan täysipäinenkään!

— Sitä minä jo ajattelinkin, kun alkaa syyttä, pakotta nälviä. Minä selvitin…

Ja mennessään Pykäläisen mukana Heikki jutteli asian sisunpistoksien kanssa juurta jaksain…

— Jopa ovatkin, eikähän nyt ole vielä aikakaan, tuskin on kaksi tuntia mennyt, — selitti joku, joka oli olevinaan asiantuntija.

VIII. KAHDEN KÄDEN, ANTTI!

Tulossa siellä kuitenkin etumiehet olivat, vaikkakaan eivät vielä silmän kantamissa. Mutta vähäksi oli eturyhmä huvennut, neljäksi mieheksi; Ritola ja toinen pohjalainen sekä Hepomäen pojat. Pois olivat muut vähin erin tippuneet. Pitkäsauvainenkin mies, joka tulomatkan alkupäässä oli vielä viidentenä rimpuillut, oli vähin erin jälemmä jättäytynyt.

Mutta aina vaan jaksoivat Hepomäen pojat kuulujen hiihtäjien kannaksilla pysytellä. Tuota pohjalaisetkin ihmettelivät. Tiesiväthän he tarkoin maan paraat hiihtäjät, mutta noita poikia eivät koskaan muistaneet kilpailuissa nähneensä.

Ritolaa alkoi poikien imeytyminen hänen kanta päihinsä jo lopulta sisuttaa. — Sepä nyt merkillistä, ettei noista takkiaisista eroon pääse, — hän murisi, parantaen vauhtinsa vallan hirmuiseksi. Nyt olikin toisten pakko jäädä, niin toisen pohjalaisen kuin Hepomäenkin poikain.

Antti ei sentään mielinyt hevillä hellittää, vaan paiskautui Ritolan jälkiin sivuuttaen toisen pohjalaisenkin, jota ei näyttänyt huvittavan kiistellä viimeisestä kuuluisan toverinsa kanssa; kai tunsi voimansa ja väkensä ennestään. Ylivoimaisesti ponnistellen voikin Antti hidastuttaa kaulan kasvua, mutta onnettomuus seurasi. Riehkaistessaan hän ei jaksanut tahtia tasaisena hallita, sokkiloi sauvoillaan, horjahti, tapasi tasapainoa toiselta puolelta, jolloin sauva paiskautui pahasti ladun kovaan syrjään, rusahti somman kohdalta poikki ja — Antti kaatui.

Antti katsasti kuuraista, huohottavaa veljeään, koppasi mitään virkkamatta ojennetun sauvan jättäen katkenneen Villelle ja lähti saavuttamaan hyvän matkan edennyttä toista pohjalaista.

Se oli kuitenkin vaikea tehtävä. Äskeisessä seisauksessa Antti kyllä tunsi saaneensa kuin lisää voimia, mutta sittenkään edellä nyökkävä, musta selkä ei näyttänyt lähenevän, kuvastuipa joskus kuin olisi etääntynytkin. Antti puri hammasta, puri ja lykki hartiavoimin. Mutta siitä hän ei hetkeksikään silmiään hellittänyt: edellään nyökkävästä, mustasta selästä; siihen hän oli uponnut silmineen, sieluineen, eikä mitään muuta tietoa ja tunnetta hänellä ollut kuin tuo musta selkä. Ei edes sitä, että mitä varten hänen se pitää saada kiinni ja mitä seurauksia sen tapaamisesta on.

Mutta kiinni hänen se vaan pitää saada, pitää, vaikka lavat repeäisivät, ja Antti puri hammasta, puri, potki jaloillaan ja tyrkki hartiavoimin.

Ja viimein hän sen saavutti… tuossa se nyt oli aivan edessä musta, höyryävä selkä…

Mutta mitään iloa hän ei sen saavuttamisesta tuntenut, niin oli kauhea ponnistus hänet turruttanut. Vasta hetken hiihdettyä aivan pohjalaisen suksien kannoilla alkoivat Antin ajatukset taas selvitä. Hän huomasi jonkin matkan päässä mustan ihmisjoukon. Nyt välähti Antin mielessä, mitä varten tämä riehtominen — ja parilla kolmella voimakkaammalla potkaisulla ja työntäisyllä hän oli pohjalaisen rinnalla.

Pohjalainen säikähti ja lähti menemään kuin pahaahenkeä peläten, päästämättä Anttia ohitseen. Näin rinnan lähestyivät miehet väen muodostamaa kujansuuta äärimmilleen ponnistellen ja kumpikin tuskin muuta tajuten kuin olla päästämättä toista sivuitse.

— Kahden käden, Antti!… kahden käden!… kovemmin, Antti!… kovemmin!… sillä lailla, sillä lailla… kahden käden, kahden käden… kovemmin… kovemmin… hurraa… hur… aa… aa…

Yhtäkkiä huomasi Antti olevansa huutavan joukon keskellä. Että hän oli voittanut muutamalla metrillä, sen hän vasta tiesi, kun selitettiin. Heikki, joka juosten ehätti paikalle, sitä toimensi ja taas hurrasi, jotta molemmat hammasrivit kauaksi paistoivat. Tuli paikalle myös toimihenkilöitä, naisia ja miehiä ihailemaan sitä tuntematonta nuorukaista, joka oli kuulun pohjalaisen voittanut. Yltä päältä kuuraista, höyryävää ja raskaasti läähättävää Anttia pyöriteltiin ja ihailtiin joka puolelta ja siinä sivussa kiskottiin pöytien luo. Vähään aikaan ei Antti-paha käsittänyt, mikä siinä oli oikeastaan touhussa, nieleksihän vain, kun tunsi lämmintä juomaa suuhunsa tukittavan… nieleksi ja läähätti ja taas joi…

— Sa-hauva kat-katkesi, — läähätti Antti juoniinsa lomassa. — Mu-hulle antoi…

Samassa syöksähti pari uutta tulokasta, ja Heikistä näkyi kuin Ville olisi vähän tuonnempana tulla kammennut.

Ja huutaen, kiljuen hyökkäsi Heikki Villeä vastaan pukaten mennessään pari kansalaista nurin…

Mutta ei joutanut nyt Heikki syrjäsanoja onkeensa ottamaan, sillä Villeä piti lopussa vielä kiirehtää ja opastaa, vaikkei siinä isoakaan hätää ollut.

Kovin oli Ville-paha näännyksissä perille päästyään, kalpea aivan. Saatuaan kuumaa juomaa ja selittyään kertoi hän tarkemmin tulonsa: poikkinaisella sauvarauskalla tikutessaan oli pakostakin pitänyt päästää pari miestä ohi, se pitkäsauvainen ja joku toinen. Mutta miten monta vielä olisikaan päässyt, ellei muutamalta pojalta olisi vuorostaan ehjää sauvaa lainaksi saanut.

— Kuudenneksi kumminkin jouduit ja Antti toiseksi, se on sentään jotain se… sitä ei tapahdu joka talon kohdalla, — iloitsi Heikki.

— Mutta sinun piti onnettomuudeksi jättää kesken… — ja Villeä säälitti Heikin kova kohtalo, sillä jos kenen, niin Heikin olisi pitänyt ensi palkinto saada, kun heidätkin hiihtämään oli opettanut ja setä-Mooseksellekin palkinnot vielä hankkii. — Ei sinuun enää pistä?

— Kohta se alkoi lauhtua, kun lakkasin… hiukan vain tuntuu vielä kyljen alla hellältä.

Hepomäen miesten selvitellessä asiain menoa tuli hiihtäjiä lakkaamatta pitkältä, raskaalta taipaleelta, tuli yksitellen, tuli pari, kolme parvessaan.

Jotkut olivat vallan voivuksissa, toiset taas vielä hyvinkin voimissaan. Setä-Moosesta ei asia enää huvittanut, kun kerran oli saanut omat pojat hoimeniinsa, ja hän otti puheeksi pois lähdön.

— Eiköhän jo uskota ja lähdetä kalakukon liisteitä nikkaroimaan? Ne aamulliset munaripellokset lienevät jo teidänkin suolistanne haihtuneet.

Setä-Mooseksen huomautus johtikin poikien ajatukset maallisempiin asioihin. Jokainen tunsi vatsassaan vihaisen hiukaisun, ja miehet lähtivät painumaan kaupunkiin, mielissään päivän tuloksista.

Päivemmällä, kirkkoajan jälkeen, oli mäenlaskukilpailu pojille Hietaharjun rinteellä elikkä »housunkannatin- ja tuppipuukkokomennuskunnan akkaharjoitukset», kuten pojat niitä itse nimittivät. Ylijohtajana siellä oli opettaja Heikkilä, joka juuri poikien puolta oli pitänyt »koko maata käsittäviä» päätettäessä.

Paljon oli väkeä keräytynyt mäenlaskua katsomaan; alamittaisiahan enimmät kyllä olivat, mutta olihan joukossa aikuisiakin, kuten Hepomäen miehet ja monet muut. Osanottajia oli ehken puolisen sataa, toiset jo aikamiehen mittaisia huiskaleita, toiset hyvinkin pieniä naskaleja.

Ylen oli opettaja Heikkilällä, vaikka hänellä muutamia apulaisiakin oli, puuhaa saadakseen levottoman, hilpeän kilpaväkensä nimet kirjoihin merkityiksi ja pysymään asianmukaisessa järjestyksessä. Jos yhdessä paikassa sai solmun selville, jo toisessa ja kolmannessa muodostui uusia sykkyröitä; missä kiisteltiin kovaäänisesti, missä veitikat kellistelivät toisiaan hankeen tai pukkivat jyrkkää rinnettä alas tulemaan.

— Soh, pojat so soh!… mitä te vintiöt kiistelette!… siivolla siellä hyppyrin takana!… Mikä sinun nimesi olikaan, Kuhanenko?

— Suus kiinni sinä!… mutta mikä nujakka taas tuolla!… ettekö pysy, siivolla siellä! — kyllä heidän kanssaan…

Tulivathan lopulta kaikki halukkaat kirjoihin merkityiksi, — ties sitten Luoja, mikä nimi minkin viikarin kohdalle sattui. Yhteisvoimin saivat myös toimihenkilöt levottoman laumansa mäen päälle säkeytellyksi ja hyvinkin tunnin ohi määräajan kuluttua päästiin vihdoin varsinaiseen alkuun.

— Jussi Kettunen! — huusi opettaja Heikkilä seisten karskin näköisenä kirjat kourassa hyppyrin vaiheilla.

— Jussi Kettunen, — toisti parturi Lindh, joka taas toimihenkilönä piti poikia aisoissa mäen päällä. — Jussi lähtee!

Jussi Kettunen alkoi sovitella suksiaan menon mukaan toisten viikarien evästellessä.

— Jussi, Jussi, ala joutua akkaasi vastaanottamaan, se jo vilkuttaa mäen alla!

— Mutta muista pitää suusi supussa, muuten se antaa kohta lunta tuliaisiksi!

— Älkää hätäilkö, jää niitä »akkoja» teillekin! — ja Jussi lähti viilettämään alas, jotta väljät housut lepattivat kuin irti manttaalistaan pyrkien. Hyppyriin asti pysyi Jussi pönkillään, mutta sen alapuolella hän hävisi maailman näyttämöltä lukuunottamatta paria korttelia säären piileksiä, jotka jäivät Jussilta muistomerkiksi hangelle törröttämään.

Apumiehet kaivoivat Kettusen Jussin hangesta taas ihmisten ilmoille ja tasailivat kuopan.

Hyvin olivat Ollin silmät pyöreinä ja suu torvella alas tullessa, mutta tirskahti vain istuilleen, kömpipä vielä vauhdissa ollen pystyynkin.

— Kihloihin meni kuitenkin, sillä ei tuota puhtaasta oteta, — tiesi toinen selittää.

Ensimmäinen, joka leikkasi aivan puhtaasti, oli sama kirkassilmäinen maalaispoika, joka aamulla oli Kumurin Kustin miehisen kunnian akkainkengillä kavennellut. Katsojat ensin hölmistyivät, mutta kohta päästivät raikkaan »hurraan», ja arvosteltiin:

Kauan ei kuitenkaan joudettu yhtä puheen alaisena pitämään, sillä toisia tuli alas ehtimiseen, ja itse kukinhan sanasen, pari ansaitsi osakseen. Useimmat saivat puhtaita, väärentämättömiä »akkoja», toiset puolitekoisia, vain jokunen lankeamatta selvisi sylen korkuisesta hyppyristä.

Kun jokainen osanottaja oli kolmasti suilauttanut, lopetettiin poikien osuus »koko maata, käsittäviin» ja opettaja Heikkilä julisti korkealla äänellä, että palkinnot jaetaan illalla Seurahuoneella lopettajais-iltamassa, kuten aikuisillekin hiihdosta ja suksinäyttelystä.

Ja tuokos se alamittaisten rintaa kohotti, että pääsivät aikamiesten kanssa samaan palkintojoukkoon, vaikka kilpailussa olikin pidetty kuin vasikoita eri karsinassa.

IX. MIELEENPAINUVAT LOPETTAJAISET

Sen hyvin arvaa, että ken vain Pihkasalmessa kynnelle kykeni, hän riensi Seurahuoneelle »koko maata käsittävien» lopettajais-iltamaan. Yksinpä ajuri Heikkisen vanha mummokin, joka ei ottanut enää yhteiskunnallisiin asioihin ja yhteisiin rientoihin muuten osaa, kuin että katseli kadunkulmassa hautajais-rosesseja, mennä köpitti illan hämärtyessä juhlapaikalle. Sisälle ei mummo kyllä mennyt, vaan seisoskeli peitehuivi hartioilla monen muun kanssa kadulla juhlahuoneen edustalla ihastellen monista akkunoista tulvivaa valoa ja salista kuuluvia soitonsäveliä. Juhlaan paltautuvaa väen paljoutta mummo myös osaltaan ihmetteli ja arvioi sen melkein runsaammaksi, mitä syksyllä oli titularooti Ryönper-vainajan hautajaisissa.

Mutta jos katu jo oli mustanaan juhlavieraita, niin paljon niitä karttui sisällekin. Kaupunkilaisia hienon hienoissa ja ohuen ohuissa pukimissaan oli viljavammin, mutta olipa maalaisiakin sarkatakeissaan ja pitkävartisissa pieksuissaan, likkuen ujoina tai paikan saaden istuivat totisina kädet ristissä, tuskin uskaltaen kuin salakättä silmäillä juhlasalin koristuksia, lippuruusukkeita ja köynnösmakkaroita.

Rusettirintaiset toimihenkilöt juoksentelivat salin poikki ja pitkin hyvin tärkeillä asioilla; mikä etsi sitä, mikä tätä henkilöä, kuka johdatteli ökyvieraita arvopaikoille, ken muuten mukana touhusi ilman määrätympää asiata.

Näyttämölavalla, jonka edestä esirippu oli ylös kiskottu, oli V.P.K:n soittokunta valmiina juhlan alkumarssin torvillaan töräyttämään, kun vain ylijohtajalta, maisteri Teräkseltä sanan saisi. Ja sitä vartoillessa jakeli tirehtööri Lindström soittajille määräyksiä toinen toistaan tärkeämpiä.

Tirehtööri Lindström olikin varsin tärkeä henkilö Pihkasalmessa. Pitkin vuotta, aina tarpeen tullen istutti hän ensimmäisellä ikävuodellaan oleviin Pihkasalmen kansalaisiin panorokkoa ja tämän toimensa ohessa hän kesäisin kaunisteli Pihkasalmen julkisempia paikkoja puutarhaistutuksilla, saaden näistä virkatoimistaan kaupungilta palkkaa yhteensä tuhannen markkaa sekä oikeuden tehdä yhden lehmän heinät Rantapuistosta.

V.P.K:n soittokunnan johtaminen oli sitä vastoin Lindströmin osalta »vapaaehtoista, palavaa hengen työtä» — kuten hän tapasi sanoa, sillä saamansa vapaan asunnon V.P.K:n kalustohuoneella arvioi hän palkkioksi siitä, että varjeli kunnan neljään paloruiskuun kuuluvia hevosvaljaita, etteivät niitä pistelleet rotat parempiin suihin, kuten ennen Lindströmin tuloa tulipalon sattuessa oli saatu usein ikäväksi havaita.

Tirehtööri Lindströmin suuri merkitys Pihkasalmen yhteiskunnallisessa elämässä tunnustettiinkin yleisesti, mutta hänen musikaalisten ominaisuuksien vuoksi vielä erikseenkin. Ilman häntä soittokuntineen tuskin olisi mistään ylevämmästä juhlatilaisuudesta tullutkaan mitään. Tämä asia oli hänellä itselläänkin täysin selvillä; siksi hän myös pani parastaan tiristellessään musikaalisessa suhteessa hyvin epämääräisistä soittaja-aineksista ja vanhoista, Jerikon valloituksen aikuisista, piellä ja saippualla tukituista torvista mahdollisimman suloisia sävelluirotuksia.

Pitkästä ajasta oli Lindströmillä taas tilaisuus leikata laakereita. Asema oli siis tärkeä, mutta myös vaarallinen. Siksi hän nyt kuin merelle lähtevän laiva-rotiskon huolellinen kapteeni tarkasteli ja tutki, ovatko kaikki valmiina, onko pahimmat vuotopaikat tukittu, ovatko pumput ehjät, taakelit ja touvit lujissa solmuissa ja laivaväki merikelpoisessa kunnossa.

— Lähtö pitää tapahtua yhtaikaa, sitähän olen teille kerrankin teroittanut. Alkuvaikutus on sillä kertaa pilalla, jos tullaan sisälle yksi tiistaina toinen torstaina kuin Lautamäen vasikat haan veräjästä. Kun minä koputan tahtipuikolla, silloin torvi suulle joka mies, ja kun luen et, tut, trii ja triin kohdalla huitaisen puikolla, silloin ei ole enää aikaa tupakanpanoon, se painakaa mieleenne!

— Ja kun taas lopetetaan, — hän jatkoi, — niin ei kukaan saa enää liittää omatekoisia luirotuksiaan, kuten sinulla, Kekkonen, on pahana tapana. Jos jokin kappale loppuun lirauksen vaatiikin, niin kyllä minä sen sinne osaan sovitella, mutta mikä on kirjoitettu, se on kirjoitettu, eikä tikkiäkään lisää. Tiedättehän sen vanhastaan, että vähää ennen lopputahtia minä aukaisen suuni ja viimeisellä huitaisulla lumsautan kiinni ja silloin, aivan sillä sekunnilla loppukoon kaikki sohina ja suhina, luritus ja liritys.

Nämä yleiset ohjeet taas muistiin painettuaan siirtyi tirehtööri yksityiskohtaisempaan tilkkimiseen:

— Miten sinun torvesi on terve, Makkonen? Viime harjoituksissa se pihisi ja puhisi kuin ruotimummo saunanlauteilla.

— Minkä sille vaivaiselle taitaa; saippuatukot tahtovat puhaltaessa tipahdella, vaikka kämmenpäälläkin varaa.

— Olenhan sinua neuvonut käyttämään pikeä, se on aina varmempaa kuin kitti ja saippua. — Ja sitten, Kokkarinen, älä vain nyt jää muista jäljelle tahdissa. Ikäsihän olet ollut vähän hidaskasvuinen — (neljästäkymmenestä ikävuodestaan huolimatta ei näet maalari Kokkarinen ollut vielä ehtinyt venyä kahta kyynärää pitemmäksi) — mutta ei sinun siltä ole pakko hidastella paria tahtia jäljempänä. Jos et muuten mukana pysy, niin vähennä vaikka vaatetta.

— Makkonen ei myös nyt saa missään tapauksessa, niinkuin kauppaneuvoksen nimipäivillä, aivastella keskellä soolo-osaa, vieläpä kaikkein hempeimmällä paikalla, — varoitteli tirehtööri edelleen. — Ei mikään tee musikaalisesti epäedullisempaa vaikutusta kuin aivasteleminen ja kakisteleminen sooloa soittaessa…

— Mahtaa! Kyllä sille mahtaa, kun vain tahtoo. Kun minä ollessani soolonpuhaltajana Ruotsin kuninkaallisessa orkesterissa — (ikävä kyllä, tirehtööri ei ollut koskaan käynyt Viipuria kauempana) — soitin soolon kruunausjuhlassa, lensi kärpänen silmääni, mutta minä en kertaakaan keskeyttänyt, vaikka se raato kierteli silmämunuaisen ylt'ympäri ja tutki tarkkaan kuin olisi perunkirjoitusta pitänyt, ja tuli toisesta ulos… Jaha, sieltä tulee maisteri, joko aletaan?

— No, pojat, nyt kaikki yht'aikaa, sanoi Karjulan Kaisa kangaspuille… et… tut… triiii! — johtaja huitaisi tahtipuikolla, »poikien» posket pullistuivat laskiaispulliksi, silmät pyöristyivät ja ilmoille törähtivät sävelet ukkosen pauhuna…

Hepomäen poikiin, niin Anttiin kuin Villeenkin, teki torvisoitto valtavan vaikutuksen. Ensi kerran eläissäänhän he nyt kuulivat mokomata törinää, siksi he henkeään pidättäen, kädet ristissä istuivat tuntien, miten tuo tavaton pauhu ajautui sisään korvista, silmistä, sieraimista, vieläpä takin hihasta ja kaulan juuresta kauluksen alta, kierrellen läpi ruumiin ja kohottaen sitä ylemmä ja ylemmä…

Hyvin myös veti soitto setä-Mooseksenkin silmät sikkaralleen. Mutta Heikki puolestaan istui hyvin tukevana jalat ristissä ja toinen käsi tuolinselkämystän takana; toisen käden peukalolla ja sakarilla Heikki taas — edullisemman yhteisvaikutuksen aikaan saamiseksi — koetti suostutella sovintoon viittä, kuutta vaaleata harjasmaista karvan tojokkia, jotka rantasalmelaista piipunkoppaa muistuttavan nenänykerön alapuolella olivat kuin toistaan vieroen ottaneet itsekukin omaperäisen kasvusuuntansa.

Hänelle rakkaista muinaiskreikkalaisista rakenteli Teräs tukevan historiallisen pohjan. Tuolle pohjalle hän mukavasti kuljetti esi-isämme selittäen heillä myös olleen urheiluharrastuksia, vaikkeivät kreikkalaisten lailla olleetkaan täysin tietoisia niiden korkeudesta ja syvyydestä, pituudesta ja leveydestä. Ottaen pari kolme vauhtiaskelta siirtyi Teräs kauniilla kolmiloikkauksella nykyisempään aikaan ja tuoreempiin tapahtumiin. Kuvasi muutamin rohkein vedoin nuorison elämää, selitellen, miten nuoriso jouto-aikoinaan joko nurkissa nyhjöttää tai raitilla mellastaa, harjoittaen kaikenlaista koirankuria, niin turmellen itsensä ja samalla häiriten yleistä, hyvää elämää. Näitä asioita sanoi Teräs viimeaikoina pidetyn paljonkin puheenalaisena ja samalla esitetyn keinoja nuorison elämän ohjaamiseksi oikeille laduilleen. Pienellä sivuaskelella pääsi Teräs taas käsin urheiluun yleensä ja siitä hiihtoon erikseen, jonka vakuutti jos minkään urheilumuodon soveltuvan suomalaisille, koska heillä siihen on jo kuin verissään esi-isiltä peritty pohja. Lopussa puristi Teräs asian juonen Pihkasalmen hiihtoseuraan ja »koko maata käsittäviin».

Näistä kaikista asioista terhakka Teräs elävästi puheli, ja hartaasti häntä yleisö tarkkasikin. Päätökseksi esitti Teräs »eläköön»-huudon kaikkien niiden kunniaksi, jotka olivat hiihto- ja mäenlaskukilpailuihin sekä suksinäyttelyyn osaa ottaneet.

Ja kajahtipa silloin Seurahuoneen suuressa salissa huuto, joka tärähytti koko rakennusta ja ulkopuolella olevat jo puoleksi peljästyksissään arvelivat, että mikähän niitä nyt rupesi leikkelemään, kun moisen älinän päästivät.

— Paikalleen sanoi, aivan rikulleen joka sanan… tuota samaa olen minäkin usein ajatellut, — ja Heikki oli haltioissaan Teräksen puheesta.

Iltaman loistonumero oli palkintojen jako. Silloin olikin remua ja riemua, kun jokaisen palkinnonsaajan kunniaksi »eläköön» huudettiin soittokunnan soittaessa juhlatoitotusta. Hiihdossa sai ensimmäisen kuuluisa Ritola, ja varmoin askelin ja elein hän asteli salin poikki palkintoaan ottamaan. Eipä ollutkaan hän ensimmäistä kertaa pappia kyydissä…

Mutta aivan yhtä varma asiastaan ei ollut Antti Hepomäki, joka toisena mainittiin. Kun hän kuuli nimeään huudettavan, särähtivät Antin sisukset oudosti, ja löi kuin turraksi koko ruumiin. Vasta kun vierellä istuva Heikki oli antanut tuntuvan pukkauksen kylkeen, selvisi Antti lumouksesta ja sai puutuneet jalkansa liikkeelle. Yleisö kurkisteli hyvin uteliaana tuota tanakkaa tänpuolen nuorukaista, joka oli pystynyt pohjalaisista toiselle tepsimään.

Ville sai kuudennen palkinnon, ja kovin humisivat Villen korvat, ja posket hohtivat hänen sitä noutaessaan. Miten se kaikki kävi, sen muisti Ville jälkeen päin kuin ihanan unen näön. Heikki kertoi kuitenkin asian käyneen aivan jullilleen, vakuuttipa Villen sommitelleen jotain kumarruksenkin tapaista sille taivaansinisissä pukimissa olleelle neitoselle, jolta sai palkinnon. Sen Ville sentään kielsi, sanoen Heikin omiaan laskettelevan.

Setä-Mooses sai ensimmäisen palkinnon suksistaan, jotka mallilleen ja teolleen kiitoksella mainittiin. Ja virauttaen tapansa mukaan ensin pieksujensa varsia kävi setä-Mooses rauhallisesti astellen palkintorahat, 50 markkaa, hakemassa.

Heikki oli ainoa, joka oli hiihtokurpposia näytteille tuonut, ja tietysti ne myös palkittiin.

Mutta jos oli ääntä ja riemua aikuisten palkintoja jaettaessa, niin puolella se vielä paisui, kun tuli mäkipoikien vuoro. Ken vähänkin oli alle miehisen mitan iltamassa, se otti kuin omaksi asiakseen huutaa ja jyskyttää jalkojaan koko ryhmänsä edestä.

Ja kukaties koska siitä olisi loppu tullut, ellei eräs neitonen olisi sivuhuoneesta tuonut pyssyä, asettaen sen Teräksen eteen palkintopöydälle. Silloin melu katkesi kuin puukolla, ja kaikki alkoivat ihmeissään arvella, että mitä nyt tulee, joko ampua täräytetään vai…?

Ei pyssyllä kuitenkaan ammuttu nyt sen kovempaa kuin sillä oli ammuttu ainakin kahdenkymmenen viimeisen ikävuotensa aikana, jonka se oli aivan rauhallisesti riippunut postineiti Forsströmin keittiön seinällä, vaikka tosin ainaisena kauhuna keittiön vanhalle valtiaalle Marketalle. Pyssy oli postineidille jokin salaperäinen muisto »serkulta» ja siksi pyhä, ettei hän sitä voinut myydäkään, vaikka pyssyjä vieläkin pahemmin kammoten kuin vanha Markettansa ei uskaltanut pitää omassa kamarissaankaan. Päästäkseen vihaamastaan pyssystä vihdoinkin eroon, samalla loukkaamatta siihen liittyvää serkku-muistoa, oli Marketan päähän juolahtanut ehdotus lahjoittaa se palkinnoksi »koko maata käsittäviin», joihin neitikin oli hyvin innostunut; ja kolmen vuorokauden sielullissydämellisten ristiriitojen jälkeen oli postineiti Marketan kavalaan ehdotukseen suostunut.

Aivan näin ei Teräs pyssyä ja sen palkintopöydälle ilmestymisen merkitystä selittänyt. Vallan tarpeetonta olisikin ollut kaivella esiin pyssyn nuoruuden muistoja, ja tuskinpa Teräs niitä tiesikään, ja tokko muutkaan kuin postineiti ja vanha Marketta.

— Hiihtoseuran ennakolta määräämien palkintojen lisäksi, — näin Teräs esitti asian, — on jälkeenpäin eräs hiihtourheilun lämmin harrastajatar lahjoittanut tämän pyssyn annettavaksi sille, joka toimikunnan mielestä on sen parhaiten ansainnut. Asiata harkittuaan on toimikunta päättänyt antaa tämän kuin kunniapalkintona suutari H.G. Kanervalle, joka Pihkasalmen seutukuntaan kuuluvista on monipuolisimmin tänä talvena työskennellyt hiihtourheilun edistämiseksi.

Miten korkeita ennätyksiä pyssy lienee nuoruudessaan lennättänytkään, mutta nyt se ainakin poksautti Heikin kuin seitsemänteen taivaaseen. Olihan Heikillä ollut eläissään juhlahetkiä ennenkin: silloin kun sai poikasena ollessaan sukulaiseltaan Mattilan isännältä lahjaksi markan rahan ja elonsa iltaan kallistuvan huopahatun; samoin silloin, kun mestari Lindström antoi oppilahjaksi kaksikymmen-rubiinisen, hopeakapselisen ankkurin — mutta koskaan ei Heikin mielestä onni ollut näin korkealle hypännyt. Vuoroin olisi Heikin tehnyt mieli vetäytyä pyssyineen johonkin nurkkaan ja istua siellä hyvin hiljaa, vuoroin taas häntä olisi haluttanut juosta pyssy kourassa ympäri salia, hyppiä pöydillä, kiipeillä seinillä, kiikkua kattokruunussa…

Varsin paikallaan oli myös poikien ja setä-Mooseksen mielestä, että kunniapalkinnon sai Heikki. Nyt myös setä-Moosekselle selvisi kuin syy, että mitä varten ne herrat häneltä Heikistä aamulla kaikenlaista utelivat. Ei setä-Mooses tuosta asiasta kuitenkaan mitään virkkanut, johan nyt.

Oli jo ohi puolenyön, kun Hepomäen miehet iltamasta lähtivät, ja sukkelasti olikin aika livahtanut seuratessa ohjelmaesityksiä ja välillä jutellessa hiihdosta ja palkinnoista.

Seuraavana päivänä kiertelivät miehet kaupungilla koti-ostoksilla. Heikki osti kääryn nahkatavaroita ja äidilleen huivin, Ville silasuitset nimikkotammalleen, sillä tarvitsihan sekin jotain palkkiokseen. Antti osti säkin suoloja taloon ja itselleen kirjavan kaulahuivin ja setä-Mooses vaimoväelle kahvia ja sokeria ja kaksi kinkoa lettivehnästä sekä Taavetille sikaritupakoita.

Ja ostokset tehtyään lähtivät miehet ajamaan taas Hepomäkeen hyvillä mielin, sillä olihan tehty varsin kunniakas ja rahakas matka.

Se, mitä terhakka Teräs oli ennustellut, toteutui vähin erin. »Koko maata käsittävistä» lähti hiihtourheilu Pihkasalmessa ja sen seutuvilla kuin uusille urille. Taitavia suksimestareita ja uljaita hiihtäjiä alkoi yhä useampia ilmestyä, vaikkakin Hepomäen miehet pysyttelivät etukynnessä vielä kauan aikaa.

Mutta eivätpä Pihkasalmen seuraavantalviset edustajat enää joutaneet kesken kilpahiihdon tupakoimaan ja selkäpiillään tuumailemaan laivakulusta ja muista mukavista kulkukeinoista.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HIIHTOKILPAILU ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.moredirect.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.moredirect.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.moredirect.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.moredirect.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.moredirect.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.moredirect.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.moredirect.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.moredirect.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.